Lofootit lokakuussa: reissu La La Landiin (osa 3): Ryten

Matkamme Lofooteilla jatkuu taasen, onhan kaikki vielä mukana? Viimeosan lopussa oli sen luokan cliffhangeri, että olette varmaankin jo kuumeisesti odotelleet tätä kirjoitusta. Odotus loppuu nyt - tässä se on!

(Täältä löytyy osa 1 ja täältä osa 2 - lukaseppa ihimeessä jos vielä tekemäti!)

Viime osan lopussa kävimme nukkumaan Uttakleivin revontulien alla, kunnes keskellä yötä... Heräsimme Saaran riipivään huutoon, joka meni suunnilleen näin:

"EI EI EI EI EI!"

Hätkähdin hereille. Ajatukseni olivat sekavat, aivan tokkurassa levottomien unien jäljiltä. Kuuntelin tarkkaavaisesti ääniä. Niitä ei ollut, oli hiirenhiljaista. Oliko kuulemani huuto ollut totta vai ainoastaan mielikuvitukseni tuotetta? Ympäröivän maailman todellisuus iski tajuntaani vähitellen ja minulle valkeni, että niin totta kuin veri virtaa suonissani, tuo huuto oli kajahtanut ilmoille oikeasti. Katsahdin nopeasti sivulle... Ei Saaraa. Sitten katsahdin eteen... Siellä Saara oli. Puoliksi ulkona teltasta. 

"Jaa, Saara näki vissiin unta. Tuossa se nyt chillailee ja katselee revontulia. Parempi jatkaa nukkumista" ajattelin, käänsin kylkeä ja jatkoin unia.

Aamulla heräsimme enemmän tai vähemmän levänneinä. Saara kysyy hieman huvittuneena, kuulimmeko yöllä huudon. Sekä minä että Juho tunnustamme kuulleemme. Käy ilmi että Saara oli nähnyt unta, jossa kuulee puhetta teltan ulkopuolelta, kutakuinkin näin: "Tuosta läpi!". Sitten Saara kajautti nuo kuuluisat sanat ilmoille ja poistui teltasta tarkastaakseen, mitä nämä tyypit oikein puuhaa. Vaan eihän siellä ketään ollut. Vähän meille kyllä tuli huono omatunto kun ei reagoitu Saaran huutoon asian edellyttämällä vakavuudella... Tässäkö se tosiystävän arvo nyt puntaroitiin?? 😞 Puolustukseksemme haluan sanoa, että oltiin sekavassa tilassa mekin!

Rankan yön jälkeen Saara joutui samantien ahkeroimaan. Eli ei muuta kun painajaiset sikseen ja luolakeittiöön valkosuklaapuuron keittoon!

Uttakleiv oli mitä mainioin paikka herätä! Eihän päivä voi alkaa huonosti tuommoisissa maisemissa. Yritimme kuitenkin rivakahkosti pakata kimpsut ja kampsut - päivän valoisat tunnit olivat tiukassa. Suoritimme ennen lähtöä vielä jokapäiväisen vitsauksen: punnerrukset. Juho on hävinny jonkun haasteen ja siksi hänen pitää saada kasaan hirveä määrä punnerruksia. B.B.C. ei tietenkään voinut vaan laiskotella ja katsella vierestä. Mutta täytyy kyllä sanoa, että toisella meistä liikerata ei varsinaisesti vakuuta 😅

Ryten - Lofoottien suosittu patikointikohde

Lähdimme ajelemaan kohti Ryten-nimistä vuorta. Ensin pysähdyttiiin kuitenkin kuvaamaan lampaita. Tai vissiin maisemia, mutta nämä lampaat oli ihania! Määkivät menemään kaikki omalla persoonallisella äänellään ja niillä oli ihan hirveästi asiaa toisilleen ja meille. Äänensävystä ei käynyt ilmi, millä asioilla ne meille huuteli.

Rytenille oli matkaa Uttakleiviltä vain vajaa 50 kilometriä. Ei muuten tuntunut missään aikaisempien ajokilometrien jälkeen! Ainakaan kyydissä, kuskista en tiedä. Saara jatkoi tuttuun tapaansa kuvailua ja ilmaisi ihastuksen tunteitaan huokailemalla. Mietittiin, että onneksi Saara sentään vaan huokailee - kuinka ärsyttävää olisi, jos hän koko ajan huutelisi "wuhuu!" ja "ji-haa!", kuten edellisillan revontulien ihastelijat rannalla.

Perillä oltiin alta aikayksikön ja vaihdoimme reippailuvaatteet päälle. Tässä taas loisto-otoksia bitchbikereistä. Juho näki tässä heti mainospotentiaalia. En nyt muista tarkalleen mikä oli hänen ehdotus mainoslauseeksi... Jotain tähän tyyliin joka tapauksessa. Toteutus ei tosin varmaankaan vastaa Juhon visioita 😂

"I know... I'm with her" - kuulemma minun ajatukset tässä.

Tuostapa sitten lähdettiin reitille. Märkää oli ja melkoista loikkimista meidän ei-enää-niin-vedenpitävillä vaelluskengillä. Maisemat muuttuivat nopeasti todella vakuuttaviksi ja keli lämpimäksi. Aurinko lämmitti vuoren rinteitä ja osa porukasta intoutui etenemään jopa t-paidalla. Riemukkaat jihaa ja wuhuu -huudot kaikuivat ilmoilla, kun bitchbikeritkin omaksuivat rohkeamman tyylin ilmaista tunteitaan!

Eipä aikaakaan kun olimme innostuksissamme jo hieman poikenneet reitiltä, emmekä tarkoituksella. Mutta ei se mitään, sillä päädyttiin hienoon paikkaan hetkoseksi tutkimaan karttaa. 

Seuraavana: Mie kuvaamassa Juhoa tutkimassa karttaa.

Juho tutkimassa karttaa.

Juho ja Saara tutkimassa karttaa.

Juho ja Saara hymyilemässä ja tutkimassa karttaa.

No niin, leikki sikseen. Tehtiin täyskäännös ja kohta oltiin taas polulla. Vähän myöhemmin meitä vastaan tuli norjalaismies, joka lausahti kutakuinkin seuraavat sanat: "älkää huoliko, tämä reitti on tehty lapsille. Täytyy olla idiootti jos täällä eksyy." Jjjep 😅

Tämmösinä koviksina bitchbikerit oli taas liikenteessä. Tuo kovistelu vaan tulee meiltä niin luonnostaan, ettei sille mahda mitään! Mutta onneksi välillä vähän hymyilyttikin.

Kuva: Juho Karjalainen

Seuraavassa kuvassa mie ja ärsyttävä olkapäästä kasvava kaksoseni, joka vilkuttelee kun mie koitan näyttää coolilta.

Eteneminen ei ollut mitenkään supervauhdikasta, koska koko ajan oli niin hienoja maisemia ja kamera poltteli taskussa! Vuodenaikakin tuntui vaihtuvan hetkessä kesästä talveen ja taas takaisin kesään. Niin korkealla oltiin, että päätä huimasi, vaikka eipä korkeutta ollut kuin 543 m. Nousu on kuitenkin sen verran jyrkkää, ettei tuo ihan pikku nyppylältä tuntunut!

Jossain vaiheessa saatiin aikaan säpinää, kun Saara huudahti yllättäen "valaita"! Ja niinpä näytti, aivan selvästi jokin pyöriskeli ja leikki vedessä aivan rannan tuntumassa. Jotta muutkin patikoijat hoksaisivat tämän upean näyn, huusi Juhokin kovaan ääneen "whales!". Katseltiin siinä pitkä tovi. Kunnes todettiin, että valaat ei ole liikkuneet mihinkään. Saara vielä yritti vakuutella, että siellä kyllä näkyi vesisuihku aivan selvästi... Lopulta kuitenkin todettiin, että kiviä nuo valaat sittenkin olivat. Ja jatkettiin matkaa. Läheltä piti kuitenkin - melkein nähtiin valaita!

Kaiken tunnekuohun jälkeen oli välillä hyvä pitää taukoa ja nauttia raikasta purovettä. Taustalla rupesi huipun lähestyessä häämöttämään Kvalvika beach, joka sekin on suosittu kohde esimerkiksi telttailijoiden keskuudessa. Me emme käyneet rannalla, vaan tyydyimme ihailemaan sitä ylhäältä käsin.

Olin lukenut etukäteen huipulla olevasta kivestä, joka on suosittu kuvauspaikka, koska sillä istuessa näyttää kuin olisi vaarallisesti lähes tyhjän päällä. En tiedä miksi ihmeessä me Saaran kanssa yhtäkkiä päädytiin jonkun satunnaisen vastaan tulleen kiven kohdalla ajatukseen, että tuo se kivi varmaan on. (Varmaan joku minun aivovälähdys 😅) Mie sitte menin siihen kivennyppylälle pönöttämään ja Saara yritti parhaansa mukaan ottaa kuvia samalla tuskaillen, että "ei nämä kuvat nyt oikeen näytä siltä, miten tämän kuvailit...". No, kuten myöhemmin kävi ilmi, eihän tuo ollut alkuunkaan oikea kuvauspaikka. Ja sen oikean kuvauspaikan tullessa vastaan huvitti meitä kovin tämä aiempi kuvaussessio... Vähän eri luokkaa oli se "kivi". Ihan kivoja kuvia nämäki silti, vaikka näytänhän mie melkosen reppanalta tuossa istuskelemassa 😁

Huipun lähestyessä alkoi takin esiinkaivaminen tulla taas ajankohtaiseksi, sillä vuodenaika muuttui talveksi. Etenemistä Saaran perspektiivistä - siellä se Essi hiihtää perässä ja Juho viilettää edellä.

Huipulle päästyämme oli Juho jo asemissa ja nopealiikkeisenä ehtinyt saada jo uusia tuttaviakin. Kylmä oli, mutta näkymät olivat huikeat - jokaisen kävelymetrin arvoiset! Meidän retkiseurue eleli tuolla huipulla astetta leveämmin: Juho paistoi chorizoa (??) ja Saara keitti pannukahvit. Saara oli säästellyt parhaat kahvit juuri tämän kaltaiseen erityistilanteeseen ja odotuksemme kahvia kohtaan olivat kasvaneet kaiken hehkutuksen myötä. Juhon mitatessa kahvia Saara totesi "älä laita paljoa, se on äkästä!". Lopputulos: laiha ja omituinen litku, jota kaikki hämmästelimme. Mutta jo vain kelpasi kaikesta huolimatta! Seuraava kippistelykuva ei ole paras kippistelykuvistamme, mutta valikoitui kuitenkin tähän minun mielenkiintoisen seisomatyylin vuoksi.

Ja löytyihän se oikea kuvauspaikkakin sitten lopulta! Uskomaton paikka, mutta aurinko vaan paistoi juuri niin, ettei kuvaus onnistunut juuri siitä kulmasta kuin kaiketi olisi kuulunut. Olihan tuo eri luokkaa kun se aikaisempi kuvauspaikka... Ja kuten ilmeestä voi päätellä, meikäläinenhän otti ihan rennosti tuolla 😁 Irvistys saattaa johtua myös siitä, että Saara huikkaili kameran takaa huolestuneena: "Tuu jo pois sieltä! Ei sun kannata mennä enää edemmäs!"

Värjöteltiin ylhäällä niin kauan kuin tarjettiin. Saara oli fiksu, kun oli ottanut kevyttoppatakin mukaan ja Juho oli fiksu, kun oli ottanut viltin mukaan. Mie en tällä kertaa ollut yhtä fiksu.

Matka alaspäin oli melkeenpä yhtä hidas kuin matka ylös. Samat maisemat oli kyseessä kuin kiivetessäkin, mutta nyt auringonlaskun aikaan kaikki näytti aivan eriltä! Käveltiin hiljokseen alaspäin pysähdellen välillä ihmettelemään ja kuvailemaan.

Matkan varrella oli joitakin haastavia paikkoja, jolloin askeliaan sai varoa jäisellä rinteellä ja etenemistä saattoi kutsua jopa kiipeämiseksi (tai kiipeämiseksi ylöspäin mentäessä). Ainakin me koimme nuo paikat haastaviksi - norjalaisillehan nämä ovat lasten reittejä, kuten aikaisemmin saimmekin kuulla 😁 Kuvistahan jyrkkyys ei taaskaan välity.

Alas päästiin ja valoakin oli siinä vaiheessa vielä vähän jäljellä. Hypättiin oitis autoon ja lähdettiin matkaan. Seuraavan yön yöpymispaikka oli vielä auki ja alkoi armoton guugletus tilanteen korjaamiseksi. Toiveena oli nukkua Henningsvaerissa, tuossa sympaattiseksi luonnehditussa kalastajakylässä. Mielikuvamme kalastajakylän hämyisistä kapakoista ja parrakkaista kalastajista veti puoleensa vahvasti. Fakta oli kuitenkin, että perille päästäisiin vasta pimeällä ja yöksi oli lupailtu kylmiä lukemia. Nämä seikat huomioiden päädyttiin siihen, että nyt voisi olla edullinen mökki varteenotettava vaihtoehto. Tämmöinen löytyi Hammerstad Campingista kalastajakylän lähistöltä, n.110 km päässä Ryteniltä.

Leirintäalue oli sympaattinen ja meidät vastaanotti mukava norjalaismies. Oikein nallekarhumainen ja reipashenkinen - juuri sellainen kuin kalastajakapakkakuvitelmissamme! Saimme käyttöömme sympaattisen mökin, johon mahduimme kaikki mukavasti nukkumaan. Suihkuunkin päästiin, vaikkakin tämä toi oman jännityksensä. Suihku nimittäin toimi kolikoilla, ja budjettimatkalaisina emme tietenkään voineet käyttää kuin yhden kolikon henkilöä kohden. Tämä tiesi 3 minuuttia lämmintä vettä. Juho meni ensimmäisenä ja hänellä suuri osa ajasta meni siihen, että sai suihkusta sopivan lämpöistä vettä. Juho kehitti taktiikkaa meille nopeammaksi. Taktiikka toimi hyvin jo Saaran kohdalla, mutta Essin kohdalla se oli hioutunut jo niin uskomattomaksi, että lämmintä vettä jäi ainakin kahden minuutin verran vielä jäljellekin!

Illallistimme fiinisti möksän lattialla. Saaran reissukeittiössä tarjoiltiin tällä kertaa jauheliha-sienikastiketta - itse poimituista ja kuivatuista sienistä luonnollisesti! Ruoan lisäksi rattoisaan iltaan kuului mm. salsan ja samban tanssimista ja matkasuunnitelmien hiomista. 

Semmonen päivä se, kolmas laatuaan reissullamme! Lofootit olivat tarjonneet meille taas uskomattomia kokemuksia ja maisemia. Kaikki oli todellakin kuin La la landissa - värimaailma oli käsittämätön, iso kuu möllötti taivaalla oli vuorokauden aika mikä hyvänsä ja satuimme aina oikeaan paikkaan oikeaan aikaan.

Rauha laskeutui mökkiin, vaikka aika kauan me kyllä Saaran kanssa alapedissä jollekkin tirskuttiin. En muista mille. Kävimme nukkumaan huolettomina ja autuaan tietämättöminä siitä, että seuraavasta päivästä tulisi koko reissun jännittävin päivä... Päivä jolloin La la land osoitti toisen puolensa.

- Essi