Essin seikkailut Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, osa 3: Pallas-Ylläs


Hurraa, on selvitty Essin Pallas-Yllästunturiseikkailutrilogian viimeiseen osaan! Edellisissä osassa tarvoin läpi myrskyn Pallaskodalle, jossa vietin tunnelmallisen yön erittäin helpottunein mielin. Jos hyppäsit juuri mukaan, niin passitan sinut lukemaan ensiksi osan 1 ja osan 2 😘

Aamulla laitoin herätyskellon soimaan ja hyppäsin kaverin kyytiin Muonio cityyn. Elämässäni on esiintynyt suhteellisen paljon muoniolaisia (terkkuja teille!) ja olin innoissani kun vihdoin pääsin itsekkin näkemään tuon mystisen paikan. Tarkoituksenani oli tutustua pari päivää paikalliskulttuuriin ja hypätä sitten Oulun bussiin kun aika olisi kypsä.

Muonio oli maineensa veroinen! Päivät sujui iloisissa merkeissä, mm. paljon puhutussa Harrinivassa vieraillessa ja edestakas pyörällä suhatessa. Kohokohtia oli koskenlaskukisat, jossa kävin kannattamassa menestyksekästä Harriniva husky farm joukkuetta.  





Omaksuin vaeltajaidentiteetin ja pööpöilin ympäriinsä mielissäni metsästätulleen näköisenä. Toki mukana ei muuta ollutkaan kun vaelluskamppeita ja kenkävaihtoehdotkin olivat crocsit ja vaelluskengät. (Superkökkö kuva, mutta pakkohan tätä oli havainnoillistaa!) Joku kysyikin selvästi tästä habituksesta vakuuttuneena, että ootko sä semmonen elämäntapavaeltelija, ja mie sanoin vuan että "joo", asiaa suotta tarkentamatta.




Muoniossa kaipuu takaisin vaelluspolulle sekun kasvoi. Mietin eri vaihtoehtoja: liftaisinko Norjaan ja jatkaisin vaelluspuuhia siellä? Kiertäisinkö Hetta-Pallaksen uudelleen, ehkä toiseen suuntaan? Tällöin tuli hätiin kaverini, joka muistutti että Hetta-Pallas-reittiähän voi jatkaa aina Ylläkselle asti. Tämä idea tuntui järkeenkäypältä ja kiehtovalta, niinpä halusin sen myös toteuttaa.

Nettiä selattuani olin oppinut ainakin seuraavaa:
  • Pallas-Ylläs -väli saattaa olla paikoin huonommin merkitty kuin Hetta-Pallas, eikä sinne kannata mennä ilman suunnistustaitoa  
  • vaeltajia on Pallas-Ylläs -välillä paljon vähemmän kuin Hetta-Pallas -välillä
  • autiotupien välit ovat paikoin pitkät, eikä reitille kannata lähteä ilman telttaa 
  • juomavesi suositellaan monin paikoin keitettäväksi ennen käyttöä.
Minullahan ei tietenkään ollut mitään näistä - telttaa, mitään millä keittää vesi ja suunnistustaidotkin vähintäänkin kyseenalaiset. Soitin luontokeskukseen kyselläkseni reitin selkeyttä, mutta vastaus "kyllä se silloin monta vuotta sitten ainakin oli hyvin merkitty" ei varsinaisesti vakuuttanut... Kartasta selvisi kuitenkin, että autotie menee melko lähellä reittiä ja löydän sinne kyllä mahdollisen eksymisen sattuessa... Eikö?? 

Telttaongelma ratkesi, kun kaveri lupasi moisen lainalle. Myös kompassin sain lainalle ja varusteet lähentelivät jo huippuluokkaa, kun löysin vielä Muonion K-marketista maastosadeasun (viidellä eurolla!). Vahingosta viisastuneena jätin tällä kertaa säilyketölkit pois tykkänään ja tilalle hommasin vaeltajan kuivamuonia. Suklaasta en luopunut, vaan varasin levyjä jälleen kunnianhimoisesti yhden jokaiselle päivälle. Tässä oli jopa minun kaltaisella pitkän kaakaohistorian omaavalla henkilöllä tehtävää saada kaikki syödyksi, mutta siitäkin selvittiin.


Vaelluspäivä 4: (Muonio-)Pallaksen kota-Mustakero-Keimiöjärvi (15 km välimatkat saattaa heittää pari kilometriä suuntaan tai toiseen... joku askelmittari olisi ollut poikaa!)

Pakkailin aamulla viimeiset kamppeet ja lähdin kävelemään kohti Muonion keskustaa ja bussipysäkkiä. Ehdin edetä arviolta noin 50 metriä, ennen kuin tein täyskäännöksen ja palasin takaisin jättämään teltan pois kyydistä. Hieman liikaa rupesi olemaan painoa meikäläisen rinkalla 😅 Päätin tuolla hetkellä että kyllä mie ilman telttaakin pärjäilen. Autiotuvissa tuolla välillä mitä luultavimmin olisi tilaa ja jos ei olisi, voisi taivasalla nukkua. Ja autotie kulkee koko ajan suht lähellä, joten pois reitiltä kyllä pääsisi tiukan paikan tullen.

Mieli oli siis suht luottavainen kun pääsin lopulta matkaan. Ajattelin että etenen päivä kerrallaan, toivottavasti lopulta aina Ylläkselle asti. Jos kuitenkin siltä tuntuisi, voisin aina lopettaa vaelluksen esimerkiksi Rauhalan kylän kohdassa puolivälin tienoilla. Ajelin bussilla Pallastunturin luontokeskukselle, josta ostin kartan ja kyselin vielä viimeiset neuvot. Reitin alussa pyöriskelin pitkään hölmistyneenä ja ihmettelin olenko menossa oikeaan suuntaan lain. Hetken jo mietin, että onkohan tämä sittenkään hyvä idea, kun olen eksyksissä jo ennen kun olen päässyt kunnolla edes reitille... Pistetään jännityksen piikkiin! Alkukankeudesta selvittyäni lähdin hiljokseen etenemään kohti Mustakeron autiotupaa, joka sijaitsi kartan mukaan 11,3 km päässä Pallakselta. Matka oli suurimmaksi osaksi tällaista röllimetsää:





Jossain välissä matkaa alkoi hiljokseen tiputella vettä ja tuumasin, että enpäs jaksa tämän takia kaivaa sadeasua rinkasta. No, eipä aikaakaan kun sadekuuro yltyi kaatosateeksi. Nyt en varsinkaan pysähtyisi rinkkaa mylläämään, Mustakeron autiotuvankin pitäisi tulla näkyviin minä hetkenä hyvänsä! Mutta ehei, Mustakerohan ei tullut vielä piiiitkäään aikaan. Miten sitä voikin tuolla olla niin pihalla etäisyyksistä?? Noiden tuumailujen jälkeen matka jatkui varmasti vielä ainakin tunnin ellei parinkin verran. Lopulta ei auttanut kun myöntää tappio ja kaivaa se saakelin sadeasu esille. Läpimärkähän sitä toki oli jo siinä vaiheessa... Mutta helpottui se elämä silti kummasti!

Ennen pitkää tuli Mustakerokin näkyviin. Pistin tulet kamiinaan, veden kiehumaan ja vaatteet kuivumaan. Olo oli kotoisa sateen vielä hiljalleen ropistessa kattoon.





Vaatteiden hieman kuivuttua ja kokkailut suoritettuani päätin jatkaa vaellusta vielä reitiltä hieman poikkeavaan Keimiöjärven päivätupaan, joka sijaitsi laskelmieni mukaan n. neljän kilometrin päässä ja josta tiesin nimestään huolimatta löytyvän myös makuulaverit. Mustakero oli sympaattinen röllimetsän pikkutupa, mutta Keimiöjärvi voitti minut puolelleen järvimaisemallaan. Tämän näköisenä eräilijänä sitä siis jatkettiin matkaa (eksymisen sattuessa olisi saattanu hetki kestää ennenkö tämä täti oltais löydetty...):






Matka meni sutjakkaasti pienen sateen siivittämänä. Loppuvaiheessa pääsin vielä totaalisen kastumisen makuun, kun juuri ennen Keimiöjärven päivätupaa ylitettävänä oli soinen pätkä seuraavankaltaisilla pitkospuilla (takastulomatkalla seuraavana päivänä ymmärsin sentään vaihtaa crocsit jalkaan):





Oli fiilis ku pleikkaripelissä tuolla tasapainotellessa. Ja huonostihan se sujui. Mutta matkan jatkaminen samalle päivää kannatti, sillä perillä oli upeaa. Koko päivän metsiä tarvottuani oli tuntureiden ympäröimä järvimaisema virkistävä näky ja paikka oli mitä rauhallisin. Muita ei näkynyt. (Tämähän ei sinänsä toki ollut mitenkään poikkeavaa Pallas-Ylläs välillä...)






Illalla olo oli hieman kolkko ja yksinäinen, johtuen mahdollisesti osaksi viikonlopun riennoista, mutta ennen kaikkea sateisen harmaasta päivästä. Ilmoilla oli erityinen tuntu ja mielikuvitus lähti laukkaamaan jokaisesta räsähdyksestä. Ensimmäinen yö yksin metsässä! Juuri tätä olinkin vaellukselta toivonut: asettumista pois omalta mukavuusalueelta ja yksinäisyyden kohtaamista. Hetta-Pallas väli meni niin nopeasti ja vähän liiankin helposti (jjep, aika on tosiaan kullannut muistot) ja se kait olikin osasyynä sille, miksi halusin vaeltamaan palata. Jotain jäi vielä puuttumaan. Tässä illassa oli tuota kaikkea ja vähän enemmänkin. Nyt oltiin asian ytimessä!


Vaelluspäivä 5: Keimiöjärven päivätupa-Rauhalan kylä-Pahtavuoma (22 km)

Viides vaelluspäivä koitti selkeämpänä kuin edellinen ja lähdin vaeltamaan suhteellisen aikaisin, sillä edessä olisi pitkä päivä. (Omassa tapauksessani tämä 'aikainen' tarkoittaa siis ehkä aamuyhdeksää tai kymmentä.) Tämä osuus olisi ollut mahdollista kulkea myös teitä pitkin, mutta itse päätin pysyä varsinaisella vaellusreitillä. Heti reitin alkuvaiheessa lähdettiin nousemaan Koivakerolle (490 m). Koivakeron päältä avautui komeat näkymät ja sääkin suosi meikäläistä, juuri oikeaan aikaan! 




Koivakerolta reitti lähti laskeutumaan ja jatkui Anuntinvuoman kautta kohti Rauhalan kylää. Anuntinvuomassa oli varmasti reitin vaikeimmat kilometrit, kun välillä sai todella väistellä kenkien kastumista ja hyppelehtiä mättäältä toiselle, sekä puron lomassa kiveltä toiselle. Toki, mitäpä pieni plunaus (siis onko tämä oikea sana kun kukaan muu ei tunnu tätä tietävän??) olisi haitannut sekään.





Rauhalan kylässä olisi ollut hyvät mahikset hypätä pois reitiltä, jos säät olisi osottautuneet liian hurjiksi tai reitti liian vaativaksi. Kaikki oli kuitenkin mennyt hyvin ja reittimerkinnätkin priimaa, joten jatkoin matkaa hyvillä mielin. Kyllä tässä vielä Ylläkselle päästäisiin! Rauhalan kylän kohdalla täytyy kävellä jonkun matkaa maantien laitaa, ja eteneminen oli toodella hidasta jaloissa riehuvien rakkorykelmien vuoksi. Haluaisinkin tässä vaiheessa muistuttaa kaikkia: Muistakaa pakata vaelluksille rakkolaastareita! Itse kävelin vähintäänkin puolet matkasta märissä kengissä säiden ollessa mitä oli, ja netistä lukemastani vinkki vitoseta huolimatta (= rakoilta säästyy varmiten jos käyttää kahta merinovillasukkaparia päällekkäin) jalat oli aika hurjan näköset ja tuntuset. Töpsötellen pääsin kuitenkin ennen pitkää takaisin metsään porttakuusikon kohdalta.

Seuraavalla osuudella oli vuorossa nousua ja laskua - edessä oli Kesälaki, Risulaki, Kolvakero ja viimeisimpänä ja vähäisimpinä (ainakin korkeutensa puolesta) vielä Laavirova. Jossain vaiheessa näitä kumpuja tuli vastaan elämäni ensimmäinen käärme. Siinä se yhtäkkiä luikerteli kamalaa vauhtia minun jaloissa, ja itsehän tietenkin hyppäsin vähintäänkin metrin korkeudelle silkasta säikähdyksestä ja juoksin seuraavan kilometrin. Tilanne oli sekä minulle että käärmeelle shokeeraava ja rekisteröimättä jäi käärmeen väri... Joku luonnontietäjä osaisi ehkä sijainnin perusteella kertoa mikä käärme oli kyseessä. Tämän yllättävän kohtaamisen jälkeen tuli pidettyä katse pikkusen tiiviimmin polussa, ainakin niin kauan että asia taas unohtui.




Tällä osuudella tuli vastaan myös yksi kanssavaeltaja. Hän oli tulossa seuraavasta kohteestani eli Pahtavuoman autiotuvasta ja kertoi, että oli jakanut pikkuruisen tuvan minun kanssa samasta suunnasta tulleen vaeltajan kanssa. Muitakin siis oli liikkeellä, mutta itse en tätä henkilöä lukuunottamatta kohdannut muita koko Pallas-Ylläs -välillä.

Pitkän päivän jälkeen oli sanoinkuvaamaton tunne, kun sympaattinen Pahtavuoman mökki tuli näköpiiriin. Olin lukenut että tämä paikka on ihastuttava, mutta eihän näin ihastuttavaa osannut etukäteen kuvitellakkaan!





Tupa on todellakin pieni - siinä ei mahdu kunnolla seisomaan edes minun 163 senttisellä olemuksellani. Kamiinaa täältä ei löydy, mutta hellyyttävä takka pitää kulkijan kuin kulkijan lämpimänä. llta Pahtavuomassa on koko reissun parhaita muistoja! Kävelymatka ei ollut helpoimmasta päästä, eiväkä rakot helpottaneet asiaa ollenkaan. Tuonne kun pääsi perille, oli fiilikset väkisinkin helpottuneet. Ilta meni kotoisasti laverilla makoillen, eväitä syöden ja karttaa & vieraskirjaa tutkien. Ja kaikki tämä takkatulen ääressä, niittymaiseman ikkunasta avautuessa!





Samaistuin täysin sanoihin, jotka eräs Svante niminen vaeltaja oli kirjoittanut vieraskirjaan: "Väsynein mielin ja kipein jaloin saavuin tähän kämppään. Hetken lämmiteltyäni ja 35 kilometrin tuskia lieviteltyäni totesin itselleni 'eihän näin pienessä kämpässä edes mahdu olemaan yksinäinen'". 😍


Vaelluspäivä 6: Pahtavuoma-Kutujärvi-Kotamaja-Kutujärvi (18 km)


Pahtavuomalla heräsin jälleen uuteen vaelluspäivään innokkain mielin. Koitin päästä kerrankin ajoissa liikkeelle, koska olin ollut jo tovin puhelinkentän ja netin ulottumattomissa ja halusin pistää kotiin viestiä, että kaikki on ok ja hengissä ollaan edelleen. Tuusaukseksihan aamu silti meni ja kesti aikansa, että sain vedet keitettyä ja pakattua ja mihin kaikkeen sitä nyt saikaan muutaman tunnin kulutettua, aivan huomaamatta.




Kyllä sitä silti jossain vaiheessa matkaan taas päästiin, ja lähdin sadeasu päällä kohti uusia seikkailuja. Reitin varrella oli taas tiedossa rutkasti nousua ja laskua: heti alkuun oli nousut Mustakerolle (400 m) ja Äkäskerolle (508 m). Tällä välillä sattui ensimmäinen oikea eksyminen, kun en huomannut että erään kaatuneen puun jälkeen polku haarautui. Tottapa mie sitte lähdin seuraamaan sitä väärää polkua. Mutta eipä hätiä! Olin normaalia skarpimpana liikenteessä ja huomasin pian, että reittimerkkejä ei enää puissa näy. Kävelin vielä jonkin matkaa varmistuakseni asiasta, painaen kuitenkin koko ajan maamerkkejä mieleeni, että osaan palata takaisin vaikka polut taas haarautuisivat. Kääntyähän siinä ennen pitkää pitikin. Löysin kuitenkin suhteellisen kivuttomasti takaisin oikealle polulle. Näin se käy! 

Näkymät olivat välillä upeat, välillä taas näkyi lähinnä sumua. Oma hienoutensa toki siinäkin. Maasto oli paikoitellen hyvin jyrkkää ja tosissaan sai olla tarkkaavainen, ettei liukastu märällä polulla.






Lounastauon pidin Äkässaivon kodalla. Reitti jatkui äkässaivon reunaa pitkin metsän halki kohti Kutujärven tupaa. Metsässä oli mykistävä tunnelma - kelopuut nojailivat muita puita vasten ja joka puolella ympärillä kuului narinaa. Melkonen Taru sormusten herrasta -hetki! 






Metsän jälkeen ennen Kutujärven autiotupaa oli edessä vielä soista maastoa. Suopursujen tuoksu oli huumaava ja sai mielen korkealle. Myöhemmin sain kuulla että tässä on perää - suopursuilla on kuulemma jonkinmoinen huumaava vaikutus! Ja ne ovat lievästi myrkyllisiä (T: Wikipedia). Kutujärven autiotupa jatkoi ihastuttavien tupien jatkumoa ja tarjosi jälleen mukavan illan yksinäiselle kulkijalle. Lyhyestä tekstistä huolimatta tämäkin päivä oli hieno. Näköjään pari kuukauttakin on jo tehnyt tehtävänsä, eikä kaikki yksityiskohdat enää ole mielessä kirkkaina. Ensi kerralla pitää kyllä tehdä se, mikä tällä kertaa jäi puolitiehen: Reaaliaikainen matkapäiväkirja!





Vaelluspäivä 7: Kutujärvi-Äkäslompolo (14 km)

Viimeinen aamu! Ilmassa oli haikeuden tuntua, mutta myös iloa siitä, että matka saapuu päätökseen ja itsensä ylitys on täten onnistunut. Viimeiselle osuudelle lähtiessä huomasi, että asutusalue alkaa lähenemään ja reitti muuttui vähitellen rakennetummaksi. Olin hyppäämässä bussiin Äkäslompolosta puolen päivän tienoilla, joten vähän kello kädessä piti tuon päivän kävely "suorittaa". Alunperin tarkoituksenani oli mennä siksi helpointa tietä pitkin, eikä suinkaan lähteä kiipeämään Kukastunturille. Jotenkin vahingossa niin vain silti kävi... Onneksi! Sieltä avautui yksi reitin hienoimmista näköaloista, kun tunturijonot näkyivät joka suuntaan ympärillä. Ja mikä parasta, oli selkeää ja oikeasti näkikin jotain! Eikä juurikaan tuullut. Tuolla olisi voinutkin olla mahdollisuudet toteuttaa se paljon puhuttu romanttinen kuvitelmani trangiasta, kahveista ja inspiroituneesta laulunsanoitushetkestä. Tuumailin, että kuinka hienoa olisikaan asua Äkäslompolossa ja kiivetä tänne aamukahveille aina silloin tällöin! Tuo mielikuva sai minut jo lähes pakkaamaan muuttokuorman, mutta mietitään nyt vielä.







Kun Äkäslompolo lähestyi, olin koko ajan enemmän sekaisin siitä, mihin suuntaan mennä. Polkuja meni ristiin rastiin. Kaikkein vaikeita oli yllättäen taajamassa, jossa sekoilin antaumuksella! Hieman erikoista, että kaltaiselleni kaupunkilaistytölle (kai näin voi sanoa, jos on jo kymmenen vuotta asunut kaupungissa?) asutuksen keskellä kulkeminen olikin koko reitin haastavin osuus.

Noin 100 metriä ennen Jounin kauppaa iski totaalinen väsähtäminen ja teki mieli heittäytyä maahan makaamaan ja jättää leikki kesken. Polvet olivat tässä vaiheessa jo aivan finaalissa rinkka + mäkimaasto -yhdistelmästä ja jalkojen rakot pahenemaan päin jos mahdollista. Ja eipä unohdeta hartioita, jotka oli aivan ruvella jo aiemminkin mainitun halpisrinkan kanniskelusta! Ja tarkoituksenani ei suinkaan ole mehustella liikaa näin vähäpätöisillä asioilla... Mutta tuossa hetkessä liikkuminen ei vaan kertakaikkiaan meinannut onnistua. Hitaaaaasti kuljin viimeiset metrit ja tadaa!




Astuin sisään noista liukuovista ja heittäydyin Jounin kaupan kahvilan sohvalle syömään hernekeittoa. Oli hyvää! Kukapa tiesi, että näin voi todeta hernekeitosta. 

Näin se siis kutakuinkin meni, minun vaellus Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa. Bussissa kotimatkalla oli lähestulkoon liikutuksen kyyneleet silmissä. Yhtäkkiä sen sisäisti: Onko mulla todellakin näin uskomaton ja hieno kokemus nyt olemassa ja elettynä? Ei sitä tunnetta voi sanoin kuvailla. Reissun jälkeen paluu arkeen kesti hetken ja ekat viikot menikin lähinnä suunnitellessa, että minnekkäs sitä seuraavaksi lähtisi vaeltamaan. Suosittelen tätä matkaa kaikille täydestä sydämestä. Suosittelen myös tekemään sen yksin! Tosin, eikait se seurakaan pahitteeksi ole.

Tähän sopisi nyt jonkinlainen yhteenveto vielä loppuun, mutta lopetetaanpa tämä eeppinen trilogia nyt tällä erää tähän. Jounin kaupan hernekeitto jääkööt (lähes) viimeisiksi sanoiksi. Saatanpa lisätä koonnin vielä myöhemmin, mutta nyt on takki tyhjä kaikesta tästä muisteloinnista 😅 Olipa silti kiva elää nämä hetket vielä uudelleen!

- Essi

Kommentit

  1. Mieletön tarina maisemineen!

    VastaaPoista
  2. Aika hurja tarina. Suosittelen kaikkia aloittelevia vaeltajia lukemaan vaikka Jouni Laaksosen vaeltajan oppaan. Miten onnistuit lähtemään matkaan ilman rinkan sadesuojaa?!? Oliko uudet kengät vai muuten huono kenkä valinta? Vielä jäin miettimään miksi et tuvilla lämmittänyt puurovettä. Sisua sinulla kyllä löytyy ja ehkä ripaus hulluutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kirjavinkistä 👌 Lisätään lukulistalle - jospa sitä tulevan kesän vaelluksista selviäisi kommelluksitta (no, tuskin sentään).

      Nuo on hyviä kysymyksiä, ja kaikkiin pohtimiisi asioihin löytyy toki looginen selitys 😁 Kengät oli vanhat, mutta liekö johtui harvinaisen märistä olosuhteista, kun moisella tavalla temppuilivat. Puurovettä en keittänyt, koska minusta se on parempaa kylmänä. No, se sadesuojan katoaminen onkin jo toinen tarina 😅

      Hulluutta löytyy kyllä, ehkä ripaus liikaakin 😅

      Poista
  3. Kiitos jutuista, lähdössä Ylläkseltä Pallakselle pikapuoliin, lasten kanssa...

    VastaaPoista

Lähetä kommentti