No se on Essi kun täällä kirjoittelee, moi! Lofootit lokakuussa -juttusarjasta puuttuu edelleen viimeinen osa, vaikka heinäkuuta jo elellään 😅 Mutta poukkoillaan nyt kuitenkin vähän vielä aiheesta toiseen ennen Lofoottien loppuhuipennusta. Päästään nimittäin pitkästä aikaa taas yhden lempiaiheeni pariin, elikkäs vaellusjuttuihin! Parempi kirjoittaa nämä nyt, kun on vielä suhteellisen tuoreessa muistissa reissut.
Asiahan on niin, että tästä kesästä 2019 piti tulla Essin the vaelluskesä, jolloin mulla ei olisi lainkaan asuntoa ja kulkurina pyöräilisin ympäri Suomea ja pysähtyisin vaeltamaan milloin mihinkin. Tämä pyrkimys onkin osittain käynyt toteen - asuntoa mulla ei ole ollut sitten toukokuun, eli kulkurielämää tulee kohta täyteen kolme kuukautta. Kuitenkin bändihommat on työllistäneet sen verran nyt kesän aikana, että aika vähän sitä on lopulta kerinnyt mihinkään kauemmas lähteä Oulun seudulta. Pari huikeaa vaellusreissua olen kuitenkin ehtinyt tehdä, ja nyt voitaisiinkin pureutua näistä ensimmäiseen, Karhunkierrokseen. Karhunkierrokseen en ollut aikaisemmin kokenut sen suurempaa tunteen paloa. Tunturit ja avarat maisemat ovat vetäneet minua puoleensa, ja Karhunkierroksen olin kuullut kulkevan suurimmilta osin metsän siimeksessä. Kuitenkin pientä kiinnostusta aihe on herättänyt - miksi Karhunkierros on niin suosittu vaellusreitti?
Kesäkuussa tuli optimaalinen hetki käydä hakemassa vastausta tähän kysymykseen, kun kävimme keikkamatkalla Kuusamossa ja sattuipa mulle samaan syssyyn vielä vähän tavallista pidempi vapaakin. Karhunkierroksen 82 kilometriä jaksottui mielessäni automaattisesti niin, että noin 20 kilometrin päivämatkoilla se veisi neljä päivää ja kolme yötä. Varasin kuitenkin enemmän ruokaa matkaan sillä ajatuksella, että voisin mennä päivä kerrallaan ja fiiliksen mukaan, ollen tien päällä mahdollisesti kauemmankin. Ja hyvä niin! Lopulta käytin reitin löntystelyyn kuusi päivää.
Reissu alkoi soittopuuhilla ja mukavalla viikonlopulla yhdessä soittokavereiden kanssa. Tässä vaiheessa reissussa oli vielä luksuksen tuntua, kun saatiin keikkamajoitukseksi melkosen kiva uusi mökki Kuusamon tropiikista. Sain fatbikenkin lainalle, ja silläpä vain kelapaili kruisailla Kuusamon kesäisiä katuja!
Muut lähtivät sunnuntaina kotia kohti ja mie jäin yksikseni mökkiin vielä yhdeksi yöksi. Ajatuksena oli käyttää sunnuntai reitin opiskeluun, vaellustarvikeostoksien tekoon ja muuhun valmistautumiseen. No, suunnitelmasta poiketen käytinkin kaiken ajan tuusaukseen. Lopulta kävi niinkin köpelösti, että saapuessani vihdoin Kuusamon CItymarkettiin, oli mulla enää 10 minuuttia aikaa tehdä ostokset... Listalla oli kaikenlaista tavaraa juomapullosta ja hyttysmyrkystä eväisiin, ja kuten arvata saattaa, ei näiden kaikkien kerääminen tuossa ajassa vieraassa hypermarketissa onnistunut toivotulla tavalla 😅 Onneksi pikkukaupat oli vielä auki, niin ehti käydä eväsvarastoja vielä täydentämässä. Tulinpa pakotetuksi käyttämään vähän luovuuttakin, kun ei ollut nuita retkeilijöiden valmisruokia valikoimissa.
Ensimmäinen vaelluspäivä: Hautajärven kylä - Savilammen autiotupa 15 km
Maanantaina heräsin kutakuinkin levänneenä, nostin rinkan selkään ja hyppäsin Karhunkierrosbussiin, joka vei matkaajan Kuusamon Tropiikista suoraan reitin alkupisteelle Hautajärven kylään. Päivä oli aurinkoinen ja reippain mielin lähdin tallustelemaan reitille kellon ollessa noin neljä iltapäivällä.
Kauaa en kerinnyt kävellä ennen kuin sain tuntea karvaasti, että rinkkaan tuli ehkä pakattua taas kerran vähän liikaa tavaraa... Rinkan painoa en tiennyt sen kummemmin - ainoastaan, että se oli ollut noin 13 kg ennen trangiaa ja ruokia. Niiden lisäksi mukaan saattoi jäädä hieman ekstratavaraa keikkareissultakin 😁 Mm. ylimääräinen kenkäpari, kaksi kirjaa ja keikkavaatetta. Niin painava rinkka joka tapauksessa oli, että sen jakoi vain vaivoin nostaa selkään. Mitähän lie mie taas ajattelin, kun tuommosen kanssa lähdin 82 kilometrin taivallukselle? 😅 Jotenkin mun asennoituminen koko reittiin oli tuossa tilanteessa se, että käydäänpä nyt käppäsemässä pois samalla, kun kerran täällä ollaan. Ja pari lisäkiloa rinkassa, mitäpä siitä! Äkkiähän siihen tottuu. No, jälkiviisaana voi todeta, että olisihan tämä reitti saattanut monilta osin olla nautinnollisempi keveämmillä kantamuksilla...
Paitsi rinkan kanssa tuskailu, myös aggressiiviset hyttysparvet tuottivat päänvaivaa heti alkumetreiltä asti. Mie en osaa sanoin kuvata, millaista se niiden kanssa oli koittaa pärjätä! Siinä ajassa kun otti yhden kuvan kännykällä, ehti jo kymmenen hyttystä pistää pelkästään kuvauskättä. Kuvailut jäivät siis vähemmälle. Nautinnolliset kahvitauot ei tulleet kysymykseenkään - ainut selviytymiskeino oli pysyä jatkuvasti liikkeessä. Ja mie en oikiasti liioittele yhtään! 😁 En ole kokenut vastaavaa koskaan aikaisemmin. Mua varoiteltiin etukäteen ja ihmeteltiin, että oonko nyt ihan varma että haluan mennä tähän aikaan metsään nuiden kavereiden kanssa. Mie en ottanut varotteluita mitenkään tosissaan - mitäpä sitä muutamasta hyttysestä mieltään pahoittamaan! No, olisi ehkä kannattanut suhtautua asiaan edes niin vakavasti, että olisin hyttyshatun napannut matkaan.
Ilmeeni ja epätoivoinen hymy-yritykseni vietettyäni pari tuntia laatuaikaa hyttysten kanssa:
Ilmeeni, kun yritin pysyä paikallaan pari sekuntia selffien ajan:
No, ensimmäisen päivän reitistä ei ole hirveästi kerrottavaa. Siinähän se meni metsäisissä tunnelmissa mahdollisimman rivakasti kävellen ja ötököitä pakoillen. Helppokulkuista oli, mutta kyllähän mie koin monta epäuskon hetkeä. Oliko tämä vaeltaminen muka aikaisemmin näin raskasta? Onko minun kunto huonontunut näin paljon, vai enkö vaan muistanut miten rankkaa tämä on? Tuskaisasti rinkan alla kiemurrellen etenin metri kerrallaan.
Ajoittaisista epätoivon hetkistä huolimatta pääsin myöhään illalla perille Savilammen autiotuvalle. Vaan olihan nuo ensimmäisen päivän 15 kilometriä piiitkiä! Oli autuaallinen tunne, kun autiotupa vihdoin tuli näkyviin. Savilammen pihapiirissä oli pystyssä muutamia telttoja ja hiljaisuudesta päätellen niissä nukuttiin jo. Hetken aikaa piti etsiskellä sopivaa telttapaikkaa ja semmoisen löydettyäni hieman sivusta joen vierestä vedin maksimaalisen hyttyssuojavaatetuksen päälle, pistin teltan pystyyn niin nopeasti kun taisin ja linnottauduin telttaan suojaan verenhimoisilta itikoilta. Siellä pötkötellessäni illan tunteina (istumaan minun teltassa ei mahdu) mietin, että tätäkö tämä nyt on seuraavat päivät. Ulkona ei pysty olemaan ja joka paikka on ruhjeilla rinkan vuoksi. Miksi pitikään lähteä? Samalla kuitenkin sisäinen reippailija-Essi muistutti, että tämä on vasta alkua ja kyllä tämä tästä vielä iloksi muuttuu, ja luultavasti reitin lopussa en enää malttaisi pois lähteäkkään. Ja oikeassahan tuo reippailija-Essi oli!
Ensimmäisen illan fiilikset videon muodossa:
Jotain hyvääkin tuskasta kumpusi, nimittäin suurta taidetta! Hyttysvirsi, olkaatte hyvät:
Toinen vaelluspäivä: Savilammen autiotupa - Oulangan leirintäalue 12 km
Aamuksi en laittanut herätyskelloa soimaan ja nousin ehkäpä puolen päivän aikaan. Aamulla tein ensitöikseni taas hyttysiltäsuojautumisoperaation, eli verhouduin päästä varpaisiin löysiin vaatteisiin. Hiki virtasi, mutta se hinta oli maksettava edes jokseenkin rauhaisasta kokkailutuokiosta. Kiinnostuneille tiedoksi, että alla olevassa kuvassa esiintyvä herkullisen näköinen annos koostui riisistä, härkisrouheesta ja lämmin kuppi -keitosta, kaikki yhteen sekoitettuna. Tuo keitos toimi metsässä hyvin ja söin sitä lähes päivittäin, mutta jälkeenpäin puistattaa edes katsoa tuota kuvaa 😅 Ei enää ikinä! Luhaa ei luonnollisestikkaan tuohon parinkytäkilon (karkea arvio) rinkkaan tullut pakattua, vaan aterimena toimi milloin mikäkin käteen sattunut, tarkoitukseen edes jotenkin sopiva ratkaisu.
Ennen pitkää pääsin jatkamaan matkaa. Heti tuon päivän reitin alussa oli tähän asti ensimmäinen joen ylitys ja riippusilta.
Toisen päivän reitti jatkui edelleen metsäisenä ja helppokulkuisena. Ajatukset alkoivat pikkuhiljaa irtautua normaalielämästä ja mieli rupesi asettumaan metsään. Eteneminen tuntui edelleen rankalta, mutta metsässä oli hyvä olla. Etenin hissukseen ja ymmärsin, että en mie tule tätä reittiä neljässä päivässä menemään, sen verran kankeaa oli meno. Mikään kiire tai hätä ei kuitenkaan ollut - samahan se oli metsässä elellä useampi päivä! Toki plussaa olisi ollut jos olisi voinut rauhassa pysähtyä nauttimaan maisemista, mutta hyttyset pitivät huolen siitä, ettei semmoiseen luksukseen tällä kertaa ollut mahdollisuuksia.
Neljän kilometrin päästä rupesi edessä häämöttämään ensimmäinen taukopaikka, Taivalkönkään autiotupa. Kiva paikka riippusillan kupeessa! Join suosikkimatkajuomaani, Pirkka Choco cappuccinoa hyttysparven saartamana ja koskea ihaillen.
Matka jatkui kohti seuraavaa paikkaa. Taukopaikoilla törmäsi ekoina päivinä samoihin henkilöihin, ja oli mukava jakaa kokemuksia muiden kanssa. Hyttyset olivat selkeästi suosituin puheenaihe, tai ainakin omista keskusteluistani ehkä 90% koski niitä 😁
Päivän matkaosuudet noudattelivat aikalailla samaa kaavaa - metsän halki mentiin, helppokulkuista oli maasto ja aina välillä näkyi vettä ja avaria maisemia. Kuuma oli, mutta siitä huolimatta pidin kahta paitaa ja kaksia housuja päällekkäin, miksipä muutenkaan kuin hyttysten takia.
Myöhäisellehän tuo meni, ennen kuin yöunille asettautumisesta uskalsi ruveta edes haaveilemaan. Ilta-aurinko paistoi komeasti, kun kilometrin välein olevat reittimerkinnät näyttivät vihdoin sellaisia lukemia, että 27 kilometrin kohdalla oleva Oulangan luontokeskus rupesi lähestymään. Oulangan leirintäalueen kohdalla tutkiskelin karttaa ja mietin, että missäköhän täällä yleensä ruukataan telttailla, mikäli ei halua mennä leirintäalueelle yöksi. Kilometrin-parin päässä olisi ollut tähän mahdollisuus, mutta ilta oli jo sen verran pitkällä, että päätin pikaisen pähkäilyn jälkeen jäädä leirintäalueelle. Näin säästyisin myös edestakaisin kävelyltä seuraavana päivänä, kun en joutuisi palaamaan takaisin päin, mikäli haluaisin vierailla leirintäalueen vieressä olevassa Oulangan luontokeskuksessa. Ja no, miksipä kävellä suihkumahdollisuuden ohi, kun sellainen näin avokätisesti tarjoillaan keskellä vaellusreittiä! 😁
Astelin siis sisään leirintäalueelle ja pistin teltan pystyyn. Toisena iltana ei ollut aivan samanlaista väsähtämistä ilmoilla kuin ensimmäisenä. Asiat olivat melkoisen hyvin! Asettauduin nukkumaan hymy huuilla.
Miten jatkuikaan matka tästä? Jättivätkö hyttyset Essin rauhaan, vai jäikö tästä mitään jäljelle vaelluksen päätteeksi? Jatketaanpa tarinointia seuraavassa osassa!
- Essi
Kommentit
Lähetä kommentti