Essin seikkailut Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa, osa 1: Hetta-Pallas (matka Hetasta Hannukuruun)


Hetta-Pallas, tuo Suomen populaareimpiin (kaverilta kuultua) vaellusreitteihin lukeutuva 55 km pitkä taival. Kyseisen reitin kulkeminen on ollut toteutumattomien ideoiden arkistossa jo vuosia, mutta tänä kesänäpä minä päätin ryhdistäytyä ja pistää tuumasta toimeen. Hetta-Pallas pompsahti takaisin mieleeni kesäkuun alkupuolella, kun koin äkillisen tarpeen päästä hetkeksi pois tapahtumien tuoksinnasta metsän keskelle rauhoittumaan. Näin jo sieluni silmin itseni tuntureiden laella ymmärtämässä elämästä jotain suurta ja kirjoittamassa laulun sanoituksia kahvit trangialla valmistuen. Tuosta se idea sitten lähti poikimaan, ja eipä aikaakaan (viikko) kun istuin jo rinkan kanssa bussissa matkalla kohti Hettaa. Erinäisten sattumusten ja mutkien kautta päädyin lopulta jatkamaan vaellusta aina Ylläkselle asti ja polkuja tuli koluttua lopulta noin 130 km. 

Reissu oli ikimuistoinen ja mykistävä, mutta eri tavalla kuin etukäteen maalamissani mielikuvissa. Ensinnäkään minulla ei edes ollut trangiaa mukana, saatikaan kahvia. Toisekseen, tuntureilla tuuli aina niin kovasti, ettei kahvin keittämisestä joka tapauksessa olisi tullut mitään. Kolmanneksi, energia meni päivän aikana ihan muuhun, eikä ainakaan tällä vaeltajalla riittänyt kapasiteetti runoilun kaltaiseen luovaan toimintaan. Uusia biisejä ei syntynyt, mutta muuta hienoa tapahtui. Tässä ensimmäisessä osassa kerron pääpiirteittäin tapahtumista Oulu-Hetta-Hannukuru -välillä. Pyrin pitämään tekstin ytimekkäänä, vaikka juttua ja hehkutusta aiheesta toki piisaisi loputtomiin... Tämä oli totisinta totta ainakin kuukauden ajan vaelluksen jälkeen, kun en juuri muusta puhunutkaan (pahoittelut kaikille kuuloetäisyydelle joutuneille vielä näin jälkikäteen).


Ennen matkaa:

Vaellusaatosten lähtiessä kehkeytymään elettiin vielä kesäkuun alkupuolta ja siksi otinkin ensimmäisenä yhteyttä luontokeskukseen kysyäkseni, onko reitti jo kuivunut riittävästi, että sillä on ok kulkea. Reitti on lumien sulettuakin sulamisvesien vuoksi märkä ja luonnon kulumisen estämiseksi suositelluin vaellusaika on juhannuksesta alkaen (täältä luettua). Luontokeskuksesta tiedettiin kertoa, että tänä vuonna reitti on kuivunut aikaisin ja ei muutako sinne vaan.

Reittiä tutkailin etukäteen sen verran, että olin tehnyt suunnitelman käyttää Hetta-Pallas -väliin aikaa neljä päivää ja kolme yötä. Tämä on lukemani perusteella hyvin yleinen käytäntö: tällöin reitin varrelle osuu sopivin 13-15 km:n välimatkoin varaus- ja autiotuvat Sioskuru, Hannukuru ja Nammalakuru. Varaustuvan 11 euron yöpymismaksu kuulosti omaan korvaani melkoisen hyvältä diililtä, koska varman yösijan lisäksi yöpyjillä on käytössään peitot, tyynyt ja patjat. Tämähän sopi minulle erinomaisesti, sillä aikomuksenani ei ollut kanniskella mukana telttaa (lähinnä koska en moista omistanut). Muissa tuvissa tilaa oli ruhtinaallisesti, mutta Nammalakuru oli täyteen buukattu. Kesäkuun puolivälissä ei mikään kuumin sesonki ole, mutta ajankohta muuten (perjantai-ilta) taisi tehdä tepposet. Päätin jättää viimeisen yön avoimeksi - nukkua autiotuvassa tai vaikka taivasalla tarvittaessa.

Muuten valmisteluissa ei sitten olekkaan kehuttavaa... Eväsostokset ja pakkaaminen jäi "yllättäen" lähtöä edeltävään iltaan. Kovasti kyllä uhosin ja itsekin siihen uskoin, että tällä kertaa olen ajoissa asialla! Mutta niinhän siinä kävi, että vielä myöhään yöhön sulloin rinkkaan kaikenmaailman säilyketölkkejä ja energiapatukoita. Eväsvalinnat ovatkin herättäneet jonkinverran hämmennystä (koko Hetta-Ylläs välillä meni mm. 6 levyä suklaata ja 16 energiapatukkaa, ja näistä säilyketölkkivalinnoista en edes kehtaa lähteä kirjoittamaan...). Omaksuin kuitenkin vaellukseni motoksi erään kaverin sanat: "Ei sinne kärsimään lähdetä!". Matkan varrella kävi kyllä monesti mielessä tuota ainakin 20 kg:n rinkanmötikkää selässä kantaessani, että olisikohan tähän lie voinut jotenkin vaikuttaa pienellä suunnittelupanoksella.


Vaelluspäivä 1: (Oulu -) Hetta - Sioskuru 14,7 km

Lähtöaamuna ponkaisin ylös sängystä reippaasti ja kerrankin tuntia torkuttamatta, vaikka pakkailut olivatkin valvottaneet myöhään yöhön. Lähdin rinkka selässä lyllertämään kohti matkahuoltoa. Kas näin, seikkailu saattoi alkaa! Fiilis oli kohdillaan ja matka meni joutuisasti elämää tuumaillessa, jopa ilman jokaisen bussimatkan elintärkeää seuralaista Spotifytä (=kännykän virransäästöoperaatio).

Reilut kahdeksan tuntia bussissa tuumailtuani saavuimme Hettaan. Ystävällinen bussikuski (<3 sinne) lupasi viedä minut perille aina Tunturi-Lapin luontokeskukseen saakka, joka sijaitsee n. 1,5 km:n päässä Hetan keskustasta ja bussipysäkistä. Aikaa luontokeskuksella käyntiin sen aukioloaikojen puitteissa oli tiukat 45 minuuttia ja perille ennättäminen ajoissa kuumotteli, sillä sieltä saisi varaustupien avaimet sekä kartan, joka tuntui ihan käyttökelpoiselta kapistukselta olla mukana reitillä. Tämän jälkeen seuraava haaste olikin ehtiä takaisin kirkonkylälle ja hommata venekyyti Ounasjärven yli Hetasta reitin alkupisteeseen, ennen kuin kuljetuspalvelut sulkisivat ovensa. Kyydin sopiminen etukäteen oli jäänyt hieman puolitiehen... Mutta onneksi tunturikeskuksen niinikään ystävällinen työntekijä (<3 sinnekin) soitti ja varmisti, että kyyti odottaa tätä hunsvottia. Otin käyttöön nuoruuden pikakävelytaitoni (edelleen voimassa oleva Laihian ennätys tytöt 11 v -sarjassa, johtuen tosin siitä, ettei kukaan muu liene kyseistä matkaa kävellyt sen koommin) ja suunnistin kohti Koru Laaksoa, josta löysinkin liikkeen pitäjän/venekuskin odottelemasta. Excellent!

Venekyyti sujui rattoisasti tarinoidessa ja vihdoin reitin alkuun päästyäni alkoi hyvinkin olla jo ilta. Mikään kiirehän siinä ei kuitenkaan ollut – täällä sitä joka tapauksessa oltaisiin neljä päivää. Ei turhaa hötkyilyä, johan se on Bitch Bikers Clubin sääntöihinkin kirjattu! Näin minä sitten lähdin taivaltamaan kohti ensimmäistä taukopaikkaa, Pyhäkeron päivätupaa (6,7 km). Hoin kerta toisensa jälkeen ääneen hämmentyneenä ”mitää, mä oon nyt täällä!”. Niin epätodelliselta se tuntui!

Matka Pyhäkeron päivätuvalle oli tasaista metsää ja taittui nopeasti. Eipä aikaakaan kun olin perillä ja istahdin alas tuohon askeettiseen ja karuhkoon, mutta silti omalla tavallaan sympaattiseen tupaan (tämän sanallisen kuvauksen paikkaansapitävyyden voit arvioida alla olevasta kuvasta). Kyseisessä paikassa toimii ilmeisesti talvikaudella latukahvila, nyt ei kuitenkaan muita näkynyt paikalla. Ainoastaan liukuri tuvan seinällä muistutti näistä talven riemukkaista reippailijoista.



Hetta-Pallas Pyhäkeron autiotupa



Istuin pItkään ja jumittaen ja hieman hämmästellen, että näinkö nopeaa touhua tämä onkin, mikäpäs tässä. Kun olin syönyt ainoasta eväänä olleesta Pringles-purkista jo puolet, väänsin rinkan takaisin selkään ja jatkoin matkaa. Ei mennyt kauaa kun mieleeni hiipi epäilys, ettei ensimmäinen väli ehkä kertonutkaan koko totuutta tämän reitin rankkuudesta... Totesin jo tuossa vaiheessa myöhemmin vahvistuneen seikan: kilometrit tällä reitillä ovat todella eri mittaisia. Tasainen maasto vaihtui joksikin ihan muuksi, kun vuorossa olikin nousu itse Pyhäkerolle, kokonaiset 713 metriä. (Tätä en tietenkään tiennyt etukäteen, sillä luontokeskukselta ostamani kartta oli edelleen pakkausmuovissa...) Vauhti hidastui ja syke huiteli pilvissä. Tunsin luissa ja ytimissä, miten Interwebsistä lukemani väite (tuntureilla kävely rinkka selässä ei ole sama asia kun lenkkipolulla tallustelu) toden totta pitää paikkansa. Tämän tason reeniä en olisi ikäpäivänä viitsinyt tehdä kuntosalilla, mutta täällä kuntoilut tuli kaupan päälle ja huomaamatta. Jatkossa enemmän tämänkaltaista kuntoilua salirehkimisen sijaan!

Lähestyessäni vähitellen keron huippua alkoi aurinko pilkottaa ensimmäistä kertaa päivän aikana. Valonsäteet valaisivat alla levittäytyvän laakson ja näkymät salpasivat hengityksen. Ei siinä voinut tasainen pohjalaisplikka kuin tuijottaa silmät suurina ja huokailla ihastuksesta! Olo oli kuin elokuvassa, eihän tämmöistä voi ollakkaan.



Hetta-Pallas Pyhäkero

Hetta-Pallas


Pyhäkerolta reitti lähti laskeutumaan vähitellen kohti Sioskurua, ensimmäistä yöpymispaikkaani. Mielessä kävi moneen kertaan seuraavan kaltaisia ihmetyksen aatoksia: Missä se tupa oikein viipyy? Eihän tässä ollut puhe kuin kahdeksasta kilometristä? Totta se kuitenkin oli, että Sioskuruun piti (eiku siis sai) kävellä vielä pitkä tovi. 

Löysin lopulta tieni perille Sioskuruun, joka osoittautui vallan ihanaksi tuvaksi satumaisessa miljöössä. Varaustupa oli mitoitettu kahdeksalle henkilölle ja autiotupa kait ainakin teoriassa kutakuinkin samalle henkilömäärälle. Käytännössä voin kuvitella majailijoita olleen lavereille pakkautuneena paljon enemmänkin, kyllä sopu sijaa antaa jne.! Varaustuvan puolelle oli tällä erää asettunut taloksi neljän miehen vaellusseurue. Ilta meni hyvinkin mukavissa merkeissä heidän kanssaan jutellessa vaellusjutuista ja vähän muustakin. Ja laihialaisvitseiltä ei muuten tälläkään kertaa vältytty.




Hetta-Pallas Sioskuru autiotupa


Vaelluspäivä 2: Sioskuru-Pahakuru-Hannukuru 13,6 km

Ensimmäisenä yönä opittua: otsalamppua ei tarvitse pitää mukana Lapissa kesäkuussa. Voi pojjat miten se valon määrä yöllä hämmensi! Ja voitko kuvitella - aurinko laskisi seuraavan kerran vasta kuukauden päästä. Herätyskellon jätin pois tykkänään, sillä halusin toteuttaa Bitch Bikers Clubin hötkyilemättömyyden filosofiaa. Lisäksi 13-15 km:n matka vei ensimmäisen päivän kokemuksien perusteella vain noin 4 tuntia - mikään kiire ei siis oikeastikkaan olisi. Heräsin kuitenkin omasta mielestäni melkoisen aikaisin (yhdeksän aikaan). Muiden mielestä tämä taisi kuitenkin olla myöhään, sillä tupa oli tyhjentynyt ja vieraskirjassa oli muistona vain viesti ”Hieno ilma ja mieli korkealla. Kämpässä Lumikki ja neljä kääpiötä”. Lumikin sydän oli pakahtua näin ihanan viestin myötä, vaikkakin viestissä saattoi olla hieman naljailun makua... 

Aamutoimet sujuivat leppoisasti ylhäisessä yksinäisyydessä. Vaellusmatkojen jättäminen itapäivälle/iltaan toimii hyvin sinulle, joka kaipaat tällaisella suositulla vaellusreitilläkin rauhaa: Aamulla on tuvissa hiljaisia, kun muut ovat jo liikenteessä ja seuraavaan paikkaan saapuessa onkin jo iltatoimien aika. Minulle tämä toimi hyvin, mutta täytyy silti sanoa että Hetta-Pallas -osuudella yksi parhaista jutuista oli juuri huiput vaelluskollegat, joiden kanssa oli kiva päästä jakamaan kokemuksia. Tämän vaelluskokemuksen perusteella pitää hyvin paikkansa väite, jonka mukaan luonnossa meistä tulee niitä mukavia ihmisiä, joita me oikeasti ollaan! 

Alla olevassa kuvassa vaellukseni hittieväs: Pikapuuroa kylmän veden kera. Tai saattaa tuo olla kaakaotakin, mutta halusin kuitenkin mainita kylmän pikapuuron, koska se oli niin hyvää.




Hetta-Pallas Sioskuru autiotupa

Hetta-Pallas Sioskuru autiotupa


Ja siinä meikäläisen selffie. Selffiekuvauksen jälkeen matka jatkui kohti seuraavaa kohdetta, Pahakurua (12,1 km). Tämä matkaosuus oli mielestäni huomattavan helppo edelliseen päivään verrattuna. Reitti oli hyvin selkeä (kuten toki kauttaaltaan läpi Hetta-Pallaksen) ja askel oli keveä siitä huolimatta, että kuljin koko matkan feikkicrocsi toisessa jalassa... Tähänkin löytyi lähes järkevä syy: vaelluskengän varsi oli hangannut auki vanhan haavan nilkasta ja järkeilin, että parempi näin ettei jalka suotta tuohdu yhtään enempää.


Hetta-Pallas



Erittäin mukavien vaellustuntien jälkeen Pahakurun autiotupa siinsi pitkospuiden päässä. Pahakurussa nautin lounasta (tai ”nautin”: vuorossa oli chilillä maustettuja tölkkipapuja, jotka piti pakottaa kurkusta alas) ja hengitin paikan maagisuutta. Liekö johtui autiotuvan nimen välittämästä mielikuvasta vai mistä... Mutta sen vain sanon, että ilmoilla oli merkillinen tuntu!



Hetta-Pallas Pahakuru autiotupa

Hetta-Pallas Pahakuru autiotupa


Matka Pahakurulta seuraavaan yöpymispaikkaan, eli Hannukuruun oli enää vain pikku jolkottelu, 1,5 km. Hieman haasteita oli löytää oikea polku Pahakurulta poistuttaessa, mutta pääsinhän mie kuitenin matkaan tovin siinä huuli pyöreänä pyöriskeltyäni. Pahakuru-Hannukuru matkaosuus oli lyhyt, mutta todellakin lumosi puroineen ja kukkineen.




Hetta-Pallas


Hannukurussa oli heti vastassa yksi ”neljästä kääpiöstä” ja olo oli kuin kotiin olisi tullut. Saunassaki (niinpä, saunassa) alkoi parahiksi naisten vuoro ja mikäpä täydellisempää, kuin vaellusurakan jälkeen nakella löylyä ja pulahtaa hyytävään jokeen. Vaikka tokikaan löylyä ei siinä pitkään tulilla olleessa käristyskupolissa (voiko tätä sanaa käyttää muutaku hellekesä 2018:n yhteydessä??) voinut heittää. Kuitenkin.

Hannukuru oli kaikin puolin hieno paikka ja nukkumapaikkoja oli runsaasti. Täällä voisi kuvitella vaellusliikennettä olevan eniten, sillä myös yhden yön pysähdyksen taktiikalla liikkeellä oleville on Hannukuru luonteva yöpymispaikka. Lähellä sijaitsi lisäksi autiotupa, jota sitäkin kävin vilkaisemassa ja ihan kookkaalta ja kivalta mestalta vaikutti sekin. Ilta Hannukurussa meni leppoisissa merkeissä – viereisessä varaustuvassa (Hanna) oli yhteensä kuusi yöpyjää ja omalla puolellani (Hannu) lisäkseni vain iäkkäämpi pariskunta. Heidän kanssaan tuli juteltua niitä näitä ja hämmästyksekseni sain kuulla, että he olivat molemmat yli 80-vuotiaita. Ei voi kuin hattua nostaa ja ottaa tavoitteeksi pysyä yhtä rautaisessa kunnossa, mikäli tuohon ikään pääsee! Uiminen on kuulemma ainakin osa salaisuutta, vinkkinä muillekin.



Hetta-Pallas Hannukuru autiotupa


Seuraava päivä olikin sitten ihan oma lukunsa tämän B.B.C.-läisen vaellushistoriassa. Tuona päivänä ei kaikki suinkaan mennyt (niin sanotusti) kuin Strömsössä... (Tähän se kohtalokas äännähdys, jolle en keksinyt kirjoitusasua! Mutta tähän tyyliin.)

Jatkuu seuraavassa osassa, Essin seikkailut Pallas-Yllästunturin kansallispuistossa osa 2:ssa! (Löytyy täältä.)

- Essi

Trilogian muut osat:

Kommentit