Ennen matkaa julkaistu teaser antoi ymmärtää, että luvassa olisi
paljon kompromisseja vaelluskumppaneiden kesken sekä kosolti uusien erätaitojen
oppimista. Lupasin muun muassa että opettelisin ylittämään rohkeasti virtoja, hallitsisin
matkan jälkeen tunneliteltan pystytyksen ja kompassin käytön sekä
maastokarttojen taiturimaisen luvun. Børgefjellin kansallispuisto oli otollinen
paikka erätaitojen harjoitteluun, sillä siellä ei ole juuri mitään
infrastruktuuria, kuten merkittyjä polkuja tai autiotupia. Tiesimme, että
alueella oli satanut kaksi viikkoa putkeen, joten oletimme jokien olevan
leveitä ja vuolaita. Kuitenkaan juuri mikään ennen matkaa ennustetuista
asioista ei toteutunut ja lisäksi hedonisti ja masokisti vaihtoivat tällä
vaelluksella rooleja. Tämä oli ehkä matkalla opettavaisinta! Tutustakin
ihmisestä voi löytyä aivan uusia puolia ja liekö koskaan tunnemme täysin
itseämmekään..
Päivä 1: Huiputustarinoita ja penkinkulutusta
Matkaan lähdimme loistokkain
tunnelmin. Oli anivarhainen, seisoimme parkkipaikalla sateessa ja minä en ollut nukkunut silmäystäkään
edellisyönä. Edessä 17 tunnin bussimatka. Vaellus oli Oulun yliopiston
vaellusseuran SOOPA:n järjestämä ja matka köröteltiin noin viidenkymmenen muun
kanssa. Matkakohteina oli kolme eri kansallispuistoa, joihin retkikuntia
jätettiin kyydistä. Jos matkalla jaksoi pitää korvat auki, saattoi kuulla
hurjempiakin tarinoita lumimyrkyisistä öistä teltassa tunturin laella yöpyen ja
kuolemaa uhaten. On soopalaiset tehneet toki myös rennompia retkiä: kerran erään
retkikunnan matka olikin lennosta vaihtunut riehakkaisiin rapujuhliin ja
vuokra-autoiluun Nordkappissa. Itsekin olemme eräällä vaelluksella liftanneet
sata kilometriä ja seuranneet rallikisoja. Tälläkin matkalla avautui
mahdollisuus muuttaa aivan täysin vaelluksen suuntaa ja luonnetta, mutta siitä
lisää tuonnempana.;)
Väsynyt matkustaja välistopilla Luulajassa
Myös huiputustarinat olivat bussissa yleinen puheenaihe.
Vertailtiin matkasuunnitelmia ja käytiin läpi kuka aikoo käydä huiputtamassa
minkäkin vuoren tällä retkellä. Huiputus on vaellustermistöstä aivan ehdoton
suosikkini! Hauskinta on, että se lausutaan niin totisesti ja arvokkaasti. Keskusteluissa
tehtiin myös varustearviointeja ja tällainen noviisi kuunteli korvat höröllä,
minkälainen rinkka tai makuualusta olisi parhainta hankkia (sitten joskus).
Retkeläisten pukukoodissa näytti olevan vahvasti edustettuna Fjällräven ja koin
että kirpparilta aikoinaan hankkimani Haltin takki, Facebookin roskalavalta
saadut tuulihousut ja kotikutoinen villapanta kalpenivat tässä seurassa. Mutta
pidin B.B.C.:n arvot mielessäni: ei ne varusteet, vaan innokas retkimieli!
Iäisyydeltä tuntuvan istumisen jälkeen aloimme saavuttaa upeita
maisemia. Jo Ruotsin puolelle päästyämme miljöö oli tietenkin muuttunut kuin
veitsellä leikaten: kaikki oli yhtäkkiä niin idyllisen näköistä, puiset
värikkäät tuvat ja punaiset linja-autopysäkit. Mutta Norjan puolella henki vasta
alkoi salpaantua (myös kirjaimellisesti): mutkittelevia teitä, pauhaavia
koskia, tuntureita ja järviä, tien yli loikkivia poroja ja hirviä. Viimeinen
”suora” Susendalenia kohti jännitti jo likipitäen jokaista: selviääkö
bussikuskimme näistä mutkista, kestääkö tämä silta bussilastillisen painoa?
Viimein bussi seisahtui puisen sillan kohdalla, meidän jättöpaikallamme. Paikka
toivotti tervetulleeksi turkoosin sävyisellä koskella ja hämärtyvällä
metsämaisemalla. Näimme parhaaksi koikkelehtia suoraan metsän puolelle telttaa
pystyttämään (vaelluskumppani arvioi kuvasta, että teltta on onnettoman
väsyneenä kokoon kyhätty). Jeesusteippi pääsi heti tositoimiin, kun taukokenkäni remmi oli rikkoutunut jo bussissa rinkkapinon pohjalla. Kenkä kesti koko matkan, joten kauan emmitty teippi retkivarusteena lunasti paikkansa.
Teltan vierestä löysimme tattirykelmän ja ensimmäinen iltapala oli gourmet-henkinen voissa paistettu tattibruschetta. Ensimmäinen yö meni kylmyyttä hytistessä kosken kohinaa kuunnellen. Maa teltan alla oli jo viikkoja kestäneen sateen kastelema ja lämpötila taisi laskea yön aikana melkein pakkasen puolelle. En ollut tuolloin vielä keksinyt viisaampia ratkaisuja 230-senttiselle makuupussilleni, joka oli lainavaruste. Asiallisesti retkeilevällä vaeltajalla on tietenkin oikean kokoinen makuupussi, joten jalkojen jäätyminen ei tuolloin liene ongelma. Tulossa on kuitenkin vinkkivitonen kaikille ääreisverenkierron ongelmista kärsiville vaellustovereille!
Teltan vierestä löysimme tattirykelmän ja ensimmäinen iltapala oli gourmet-henkinen voissa paistettu tattibruschetta. Ensimmäinen yö meni kylmyyttä hytistessä kosken kohinaa kuunnellen. Maa teltan alla oli jo viikkoja kestäneen sateen kastelema ja lämpötila taisi laskea yön aikana melkein pakkasen puolelle. En ollut tuolloin vielä keksinyt viisaampia ratkaisuja 230-senttiselle makuupussilleni, joka oli lainavaruste. Asiallisesti retkeilevällä vaeltajalla on tietenkin oikean kokoinen makuupussi, joten jalkojen jäätyminen ei tuolloin liene ongelma. Tulossa on kuitenkin vinkkivitonen kaikille ääreisverenkierron ongelmista kärsiville vaellustovereille!
Päivä 2: Vauhdin hurmaa
Nousimme jo aamuhämärän aikaan telttaa kasaamaan ja matkaan lähtö
sujui sukkelaan, sillä oli niin pirun kylmä. Aivan aluksi oli luvassa muutaman
kilometrin mittainen karttaan merkitty kelkkareitti, jota halusimme seurata
toiveinamme välttää ikävä ryteikkömäinen puurajan ylitys. Polku nousikin
mukavan kevyesti tunturia kohti ja noustessa pääsimme toteuttamaan erästä
lempiasiaani: täyttämään juomapullot suoraan tunturipurosta. Saimme kuitenkin
jo esimakua norjalaisista poluista - tämä merkitty reitti katosi yhtäkkiä
suohon. Siitä alkoi kilometrien tarpominen läpi suon ja
vaivaiskoivuryteikön. Äidiltä lainassa olevat 20 vuotta vanhat Salomonin
vaelluskengät kastuivat ensimmäistä kertaa läpimäriksi. Maisemien suhteen oli
kuitenkin sen verran uutuudenviehätystä, että edes alkanut tihkuttava vesisade
ei kiristänyt pantaa. Ainut kiristys syntyi, kun vaadin saada alkaa opetella
kartan ja kompassin käyttöä ja siitä ei tullutkaan alkuun oikein mitään.:D
Lopputulemana olimme muutaman kilometrin ajatellusta reitistä sivussa.
Lounaspaikkaan mennessä sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin.
Näimme matkan ensimmäiset porotokat, jotka vilistivät kiireellä meitä karkuun.
Ilmassa oli juhlan tuntua, kun pistimme märät kengät ja makuupussit kuivumaan
auringon lämpöön ja aloimme keitellä kalasoppaa ja lounaskahveja
jäätikkömaisemissa.
Pro tip: liotus. Kuivatut ainekset liotetaan mielellään parin tunnin ajan ennen ruoan valmistusta. On paljon mukavampaa syödä perunat, kun ne ovat pehmenneet. Liotus myös nopeuttaa huomattavasti itse ruoan valmistusta ja kaasua kuluu vähemmän (meillä oli polttonesteen tilalta eka kertaa kaasukeitin käytössä, kiitos lainasta ihanalle eräopas-naapurillemme <3). Liotus on peruskauraa useimmille vaeltajille, mutta itse kokeilin hommaa ensimmäistä kertaa. Ostin marketista halvalla säilytysrasian, jonka kansi oli varusteltu tiivisteillä ja kiinnitysklipsuilla, ja se toimi koko reissun vallan mainiosti eikä vuotanut lainkaan! Kalasopan ainekset muistin laittaa likoamaan kylmään veteen vain tuntia ennen ja siltikin soppa onnistui erinomaisesti. Likoavat ainekset rinkassa tuovat lisäpainoa, mutta ovat ehdottomasti vaivan arvoiset.
Lounas päättyi hätäisiin tunnelmiin, kun vuoren takaa alkoi yhtäkkiä vyöryä erittäin uhkaavan näköinen musta pilvimassa, joka lähestyi käsittämätöntä vauhtia. Vaelluksen aikana totesimme, että sää Norjan vuorilla on nopeasti muuttuvaa ja myös hyvin paikallista. Yhdessä laaksossa sataa kaatamalla ja seuraavassa paistaa aurinko (vrt. kaksi peräkkäistä kuvaa alla, kävelymatkallisesti näillä on eroa alle puoli tuntia).
Hätäisimmän
hetken koin silti vessatauolla, kun kuuntelin että nyt alkoi myös ukkostaa!
Ääni paljastuikin porotokaksi, joka oli karauttanut suoraan kyykkivän
vaeltajaressun eteen. Porot eivät olleet huomanneet minua ja olisi tietenkin
pitänyt olla hiljaa, mutta spontaanisti minulta livahti ”ei saakeli”, jolloin
osa poroista kääntyi katsomaan minua. Osa tähysti vaelluskumppanini suuntaan, sillä
tokka oli jäänyt satimeen meidän kahden väliin. Paniikissa ajattelin jo, että
nyt ne hyökkäävät ja minä olen tässä avuttomana housut kintuissa. Sitten yksi
poroista kakkasi ja tokka jatkoi matkaa. Porotkin tiesivät, että siinä oli
vessapaikka. Ehdimme juuri pakata kaiken rinkkaan sadesuojan alle, kun sade
alkoi rytistä ja jatkoimme taivalta sateen alla.
Sade ei kestänyt kauaa ja matkanteko sujui minun osaltani kevyin
askelin. Piiskasin meitä eteenpäin, vaikka olimme menneet jo reilusti ohi
suunnitellusta yöpaikastamme. Saavuimme kauniille turkoosinväriselle lammelle,
jonka takana kohosi jylhä vuorenseinämä. Päätimme jättää rinkat siihen ja käydä
käveleskelemässä ympäristössä, sillä horisontissa kohosi jo aiemmin ihailemamme
jäätikkö. Ilma oli taas muuttunut auringonpaisteeksi.
Etukäteen ajattelimme jäädä lammen rantaan yöksi, mutta koska piiskaaja vielä uhkui tarmoa, päätimme lähteä nousemaan noin kolmesataa metriä ylemmäksi
pienen jäätikköjärven rannalle (eri jäätikkö kuin se aiempi, niitä riitti).
Nousu oli jyrkkä ja minua hieman jännitti rinkan kanssa keikkuessa, mutta maisemat
olivat ponnistuksen väärti. Kaukaisuudessa saatoimme hahmottaa hieman punaista
väriä ja hetken tirkisteltyämme totesimme, että yksi SOOPA:n retkikuntahan se
siellä oli meidän kintereillämme. Tällöin päässäni tärähti soimaan
muumipiirretyistä tuttu reippailumusiikki. Musiikki jäi seuraamaan koko matkan
ajaksi kaikkiin reippaisiin hetkiin, kuten päivän ensimmäisiin askeliin rinkka
selässä. Myös reippailija-hemulin ääni saattoi silloin tällöin häivähtää
muutaman lauseen ajan, mutta äänihuulia suojellakseen sitä ei kannata käyttää
aina kun tuntuu reippaalta (pro tip). Muumimusiikki- ja kohtaukset toimivat
jostain syystä aivan erityisen hyvin vaellusolosuhteisiin, kuten Essikin oli
ilmeisesti todennut Pallas-Ylläs- vaelluksellaan. Kestosuosikkeja meidän
vaelluksellamme olivat reippailulaulun (https://www.youtube.com/watch?v=wkltVmnn_No&index=97&list=PL4B28D6EA3E5E14AC) lisäksi mamelukkikalabiisi (https://www.youtube.com/watch?v=54bYR6N0_Xc) ja vipellysmusiikki (https://www.youtube.com/watch?v=JNprMlApI5M).
Nousu saattoi aiheuttaa hieman punaa poskille.
Ensimmäisen vaelluspäivän yöpaikka löytyi n. 1100 metrin
korkeudesta jäätikön edustalta. Itse olisin vaellushurmoksessa jatkanut
eteenpäin, mutta väsynyt vaelluskumppanini ystävällisesti muistutti, kuka on
ryhmänjohtaja (SOOPA:lla on oikeastikin viralliset ryhmänjohtajat eikä tässä
ollut nyt kyse mistään parisuhteen valtataisteluista). Niimpä kasasimme teltan
paikoilleen ja saman tien jäätikön takaa vyöryi uusi sadepilvi. Sopivasti
pääsimme sateen ajaksi teltan suojiin.
Illalliseksi kokkasimme trangialla minttucouscousta ja falafeleja, jota niin ikään suosittelen retkiruoaksi! Falafelien paisto kattilan kannella tosin olisi vaatinut hieman lisäharjoitusta… Iltauinti jäätikköjärveen toi minulle yhtä euforisen olon kuin avantouinti, mutta vaelluskumppanini se sai lähes hypotermian partaalle. Yö meni hänellä tuskasta palautuessa. Tälle yölle kehittelin paremmat ratkaisut kylmää vastaan.
Illalliseksi kokkasimme trangialla minttucouscousta ja falafeleja, jota niin ikään suosittelen retkiruoaksi! Falafelien paisto kattilan kannella tosin olisi vaatinut hieman lisäharjoitusta… Iltauinti jäätikköjärveen toi minulle yhtä euforisen olon kuin avantouinti, mutta vaelluskumppanini se sai lähes hypotermian partaalle. Yö meni hänellä tuskasta palautuessa. Tälle yölle kehittelin paremmat ratkaisut kylmää vastaan.
Pro tip: villapussi.
Tämän
vaelluksen tärkein varusteeni oli pehmeä poolokauluksinen villapaita, joka
toimi muina aikoina taukovaatteena ja kylminä öinä lämmikkeenä jaloille.
Sujautin villasukkaiset jalkani paidan sisään ja solmin hihoilla paketiksi.
Yleensä minua ahdistaa, jos en saa liikutella jalkoja yön aikana, mutta tässä
pussissa jaloilla oli niin hyvät oltavat että nukuin autuaasti. Käärin myös
liikasuuren makuupussini niin, ettei jalkaosaan jäänyt väljää ja näin se oli
huomattavasti lämpimämpi. Silloin kun asteet eivät laskeneet pakkasen puolelle,
käytin villapaitaa pehmoisena tyynynä. Muulloin tyynynä toimivat makuupussin
suojapussiin tungetut vaellusvaatteet, joten korvat olivat hieman nyreinä
kovasta alustasta. Villapaita
syysvaelluksille on siis must!
Villapussin lämmössä nukuin levolliset yöunet ja aamulla heräsimme
telttakankaan läpi hohtavaan auringonkajoon. Yö oli käynyt reilusti pakkasen
puolella, sillä maa oli edelleen kimaltelevan kuuran peitossa. Tämä oli
edellisiltaisen auringonlaskun lisäksi vaelluksen tähtihetkiä. On vaikea pistää
sanoiksi miten se liikauttaa, kun näkee äärettömään jatkuvan tunturijonon ja
kuulaan kirkkaan taivaan ja tuntee poskillaan jäätiköltä puhaltavan lempeästi
puraisevan viiman. Lähimmäksi yrityksissäni pääsin ainoastaan sanalla
toiveikkuus, tuntui kuin maailmassa olisi paljon hyvää ja mahdollista.
Keitettyämme aamupuurot (jonka sekaan olin belgialaiselta
kaveriltani oppinut laittamaan kanelia ja pari palaa appelsiinilla maustettua
tummaa suklaata) ja kahavit, pakkasimme tavarat ja lähdimme rakkakivikoilla
pomppien kohti seuraavaa nousua ohi jäätikön. Noustessa ihastelimme
edellisiltaista uimapaikkaa, joka nyt kimalsi turkoosina auringonpaisteessa.
Vaelluskumppani totesi, että tätä näkymää kelpaisi Tjäreborginkin mainostaa.
Päästyämme huipun laelle näimme ”yksinäiset vuoret”, eli koko
puiston korkeimman huipun Kvigtindenin (1699m) ja sen vierustoverin. Tässä
vaiheessa meihin iski takavasemmalta kunnianhimo, ehkä vauhtisokeuden
aiheuttamana. Olimme edenneet jo sen verran paljon päivätavoitteestamme, että
päätimme nostaa rimaa korkeammalle ja muuttaa reitin kohti Kvigtindeniä.
Minulla oli voimakas pystyvyyden tunne ja reippailija-hemulin elkein totesin,
että tuonne menemme huiputtamaan. Reitti vaati yhden vesistönylityksen, joka
ylhäältä katsoen vaikutti iloksemme helpolta. Päivä alkoi siis suurin toivein,
mutta auringon laskiessa oli jäljellä enää syvää epätoivoa ja tuhoisaa
käyttäytymistä. Lisää kolmannesta matkapäivästä seuraavassa osassa.
Milloinkas tämä kertomus jatkuu? ����
VastaaPoistaVarteenotettava kysymys! Tarinan kirjoitus on jäänyt uuden työn aloituksen ja sadonkorjuuajan varjoon, mutta julkaistaan tämän viikon aikana!
VastaaPoista