Viikko Børgefjellin kansallispuistossa, osa 1: masokisti yllättää

Ennen matkaa julkaistu teaser antoi ymmärtää, että luvassa olisi paljon kompromisseja vaelluskumppaneiden kesken sekä kosolti uusien erätaitojen oppimista. Lupasin muun muassa että opettelisin ylittämään rohkeasti virtoja, hallitsisin matkan jälkeen tunneliteltan pystytyksen ja kompassin käytön sekä maastokarttojen taiturimaisen luvun. Børgefjellin kansallispuisto oli otollinen paikka erätaitojen harjoitteluun, sillä siellä ei ole juuri mitään infrastruktuuria, kuten merkittyjä polkuja tai autiotupia. Tiesimme, että alueella oli satanut kaksi viikkoa putkeen, joten oletimme jokien olevan leveitä ja vuolaita. Kuitenkaan juuri mikään ennen matkaa ennustetuista asioista ei toteutunut ja lisäksi hedonisti ja masokisti vaihtoivat tällä vaelluksella rooleja. Tämä oli ehkä matkalla opettavaisinta! Tutustakin ihmisestä voi löytyä aivan uusia puolia ja liekö koskaan tunnemme täysin itseämmekään..

Päivä 1: Huiputustarinoita ja penkinkulutusta

Matkaan lähdimme loistokkain tunnelmin. Oli anivarhainen, seisoimme parkkipaikalla sateessa ja minä en ollut nukkunut silmäystäkään edellisyönä. Edessä 17 tunnin bussimatka. Vaellus oli Oulun yliopiston vaellusseuran SOOPA:n järjestämä ja matka köröteltiin noin viidenkymmenen muun kanssa. Matkakohteina oli kolme eri kansallispuistoa, joihin retkikuntia jätettiin kyydistä. Jos matkalla jaksoi pitää korvat auki, saattoi kuulla hurjempiakin tarinoita lumimyrkyisistä öistä teltassa tunturin laella yöpyen ja kuolemaa uhaten. On soopalaiset tehneet toki myös rennompia retkiä: kerran erään retkikunnan matka olikin lennosta vaihtunut riehakkaisiin rapujuhliin ja vuokra-autoiluun Nordkappissa. Itsekin olemme eräällä vaelluksella liftanneet sata kilometriä ja seuranneet rallikisoja. Tälläkin matkalla avautui mahdollisuus muuttaa aivan täysin vaelluksen suuntaa ja luonnetta, mutta siitä lisää tuonnempana.;) 

                                         Väsynyt matkustaja välistopilla Luulajassa

Myös huiputustarinat olivat bussissa yleinen puheenaihe. Vertailtiin matkasuunnitelmia ja käytiin läpi kuka aikoo käydä huiputtamassa minkäkin vuoren tällä retkellä. Huiputus on vaellustermistöstä aivan ehdoton suosikkini! Hauskinta on, että se lausutaan niin totisesti ja arvokkaasti. Keskusteluissa tehtiin myös varustearviointeja ja tällainen noviisi kuunteli korvat höröllä, minkälainen rinkka tai makuualusta olisi parhainta hankkia (sitten joskus). Retkeläisten pukukoodissa näytti olevan vahvasti edustettuna Fjällräven ja koin että kirpparilta aikoinaan hankkimani Haltin takki, Facebookin roskalavalta saadut tuulihousut ja kotikutoinen villapanta kalpenivat tässä seurassa. Mutta pidin B.B.C.:n arvot mielessäni: ei ne varusteet, vaan innokas retkimieli! 

Iäisyydeltä tuntuvan istumisen jälkeen aloimme saavuttaa upeita maisemia. Jo Ruotsin puolelle päästyämme miljöö oli tietenkin muuttunut kuin veitsellä leikaten: kaikki oli yhtäkkiä niin idyllisen näköistä, puiset värikkäät tuvat ja punaiset linja-autopysäkit. Mutta Norjan puolella henki vasta alkoi salpaantua (myös kirjaimellisesti): mutkittelevia teitä, pauhaavia koskia, tuntureita ja järviä, tien yli loikkivia poroja ja hirviä. Viimeinen ”suora” Susendalenia kohti jännitti jo likipitäen jokaista: selviääkö bussikuskimme näistä mutkista, kestääkö tämä silta bussilastillisen painoa? Viimein bussi seisahtui puisen sillan kohdalla, meidän jättöpaikallamme. Paikka toivotti tervetulleeksi turkoosin sävyisellä koskella ja hämärtyvällä metsämaisemalla. Näimme parhaaksi koikkelehtia suoraan metsän puolelle telttaa pystyttämään (vaelluskumppani arvioi kuvasta, että teltta on onnettoman väsyneenä kokoon kyhätty). Jeesusteippi pääsi heti tositoimiin, kun taukokenkäni remmi oli rikkoutunut jo bussissa rinkkapinon pohjalla. Kenkä kesti koko matkan, joten kauan emmitty teippi retkivarusteena lunasti paikkansa.

Teltan vierestä löysimme tattirykelmän ja ensimmäinen iltapala oli gourmet-henkinen voissa paistettu tattibruschetta. Ensimmäinen yö meni kylmyyttä hytistessä kosken kohinaa kuunnellen. Maa teltan alla oli jo viikkoja kestäneen sateen kastelema ja lämpötila taisi laskea yön aikana melkein pakkasen puolelle. En ollut tuolloin vielä keksinyt viisaampia ratkaisuja 230-senttiselle makuupussilleni, joka oli lainavaruste. Asiallisesti retkeilevällä vaeltajalla on tietenkin oikean kokoinen makuupussi, joten jalkojen jäätyminen ei tuolloin liene ongelma. Tulossa on kuitenkin vinkkivitonen kaikille ääreisverenkierron ongelmista kärsiville vaellustovereille!

Päivä 2: Vauhdin hurmaa

Nousimme jo aamuhämärän aikaan telttaa kasaamaan ja matkaan lähtö sujui sukkelaan, sillä oli niin pirun kylmä. Aivan aluksi oli luvassa muutaman kilometrin mittainen karttaan merkitty kelkkareitti, jota halusimme seurata toiveinamme välttää ikävä ryteikkömäinen puurajan ylitys. Polku nousikin mukavan kevyesti tunturia kohti ja noustessa pääsimme toteuttamaan erästä lempiasiaani: täyttämään juomapullot suoraan tunturipurosta. Saimme kuitenkin jo esimakua norjalaisista poluista - tämä merkitty reitti katosi yhtäkkiä suohon. Siitä alkoi kilometrien tarpominen läpi suon ja vaivaiskoivuryteikön. Äidiltä lainassa olevat 20 vuotta vanhat Salomonin vaelluskengät kastuivat ensimmäistä kertaa läpimäriksi. Maisemien suhteen oli kuitenkin sen verran uutuudenviehätystä, että edes alkanut tihkuttava vesisade ei kiristänyt pantaa. Ainut kiristys syntyi, kun vaadin saada alkaa opetella kartan ja kompassin käyttöä ja siitä ei tullutkaan alkuun oikein mitään.:D Lopputulemana olimme muutaman kilometrin ajatellusta reitistä sivussa.

Lounaspaikkaan mennessä sade lakkasi ja aurinko pilkisti esiin. Näimme matkan ensimmäiset porotokat, jotka vilistivät kiireellä meitä karkuun. Ilmassa oli juhlan tuntua, kun pistimme märät kengät ja makuupussit kuivumaan auringon lämpöön ja aloimme keitellä kalasoppaa ja lounaskahveja jäätikkömaisemissa.

Pro tip: liotus. Kuivatut ainekset liotetaan mielellään parin tunnin ajan ennen ruoan valmistusta. On paljon mukavampaa syödä perunat, kun ne ovat pehmenneet. Liotus myös nopeuttaa huomattavasti itse ruoan valmistusta ja kaasua kuluu vähemmän (meillä oli polttonesteen tilalta eka kertaa kaasukeitin käytössä, kiitos lainasta ihanalle eräopas-naapurillemme <3). Liotus on peruskauraa useimmille vaeltajille, mutta itse kokeilin hommaa ensimmäistä kertaa. Ostin marketista halvalla säilytysrasian, jonka kansi oli varusteltu tiivisteillä ja kiinnitysklipsuilla, ja se toimi koko reissun vallan mainiosti eikä vuotanut lainkaan! Kalasopan ainekset muistin laittaa likoamaan kylmään veteen vain tuntia ennen ja siltikin soppa onnistui erinomaisesti. Likoavat ainekset rinkassa tuovat lisäpainoa, mutta ovat ehdottomasti vaivan arvoiset.  

Lounas päättyi hätäisiin tunnelmiin, kun vuoren takaa alkoi yhtäkkiä vyöryä erittäin uhkaavan näköinen musta pilvimassa, joka lähestyi käsittämätöntä vauhtia. Vaelluksen aikana totesimme, että sää Norjan vuorilla on nopeasti muuttuvaa ja myös hyvin paikallista. Yhdessä laaksossa sataa kaatamalla ja seuraavassa paistaa aurinko (vrt. kaksi peräkkäistä kuvaa alla, kävelymatkallisesti näillä on eroa alle puoli tuntia).

Hätäisimmän hetken koin silti vessatauolla, kun kuuntelin että nyt alkoi myös ukkostaa! Ääni paljastuikin porotokaksi, joka oli karauttanut suoraan kyykkivän vaeltajaressun eteen. Porot eivät olleet huomanneet minua ja olisi tietenkin pitänyt olla hiljaa, mutta spontaanisti minulta livahti ”ei saakeli”, jolloin osa poroista kääntyi katsomaan minua. Osa tähysti vaelluskumppanini suuntaan, sillä tokka oli jäänyt satimeen meidän kahden väliin. Paniikissa ajattelin jo, että nyt ne hyökkäävät ja minä olen tässä avuttomana housut kintuissa. Sitten yksi poroista kakkasi ja tokka jatkoi matkaa. Porotkin tiesivät, että siinä oli vessapaikka. Ehdimme juuri pakata kaiken rinkkaan sadesuojan alle, kun sade alkoi rytistä ja jatkoimme taivalta sateen alla.

Sade ei kestänyt kauaa ja matkanteko sujui minun osaltani kevyin askelin. Piiskasin meitä eteenpäin, vaikka olimme menneet jo reilusti ohi suunnitellusta yöpaikastamme. Saavuimme kauniille turkoosinväriselle lammelle, jonka takana kohosi jylhä vuorenseinämä. Päätimme jättää rinkat siihen ja käydä käveleskelemässä ympäristössä, sillä horisontissa kohosi jo aiemmin ihailemamme jäätikkö. Ilma oli taas muuttunut auringonpaisteeksi.

Etukäteen ajattelimme jäädä lammen rantaan yöksi, mutta koska piiskaaja vielä uhkui tarmoa, päätimme lähteä nousemaan noin kolmesataa metriä ylemmäksi pienen jäätikköjärven rannalle (eri jäätikkö kuin se aiempi, niitä riitti). Nousu oli jyrkkä ja minua hieman jännitti rinkan kanssa keikkuessa, mutta maisemat olivat ponnistuksen väärti. Kaukaisuudessa saatoimme hahmottaa hieman punaista väriä ja hetken tirkisteltyämme totesimme, että yksi SOOPA:n retkikuntahan se siellä oli meidän kintereillämme. Tällöin päässäni tärähti soimaan muumipiirretyistä tuttu reippailumusiikki. Musiikki jäi seuraamaan koko matkan ajaksi kaikkiin reippaisiin hetkiin, kuten päivän ensimmäisiin askeliin rinkka selässä. Myös reippailija-hemulin ääni saattoi silloin tällöin häivähtää muutaman lauseen ajan, mutta äänihuulia suojellakseen sitä ei kannata käyttää aina kun tuntuu reippaalta (pro tip). Muumimusiikki- ja kohtaukset toimivat jostain syystä aivan erityisen hyvin vaellusolosuhteisiin, kuten Essikin oli ilmeisesti todennut Pallas-Ylläs- vaelluksellaan. Kestosuosikkeja meidän vaelluksellamme olivat reippailulaulun  (https://www.youtube.com/watch?v=wkltVmnn_No&index=97&list=PL4B28D6EA3E5E14AC) lisäksi mamelukkikalabiisi (https://www.youtube.com/watch?v=54bYR6N0_Xc) ja vipellysmusiikki (https://www.youtube.com/watch?v=JNprMlApI5M).

                       Nousu saattoi aiheuttaa hieman punaa poskille.

Ensimmäisen vaelluspäivän yöpaikka löytyi n. 1100 metrin korkeudesta jäätikön edustalta. Itse olisin vaellushurmoksessa jatkanut eteenpäin, mutta väsynyt vaelluskumppanini ystävällisesti muistutti, kuka on ryhmänjohtaja (SOOPA:lla on oikeastikin viralliset ryhmänjohtajat eikä tässä ollut nyt kyse mistään parisuhteen valtataisteluista). Niimpä kasasimme teltan paikoilleen ja saman tien jäätikön takaa vyöryi uusi sadepilvi. Sopivasti pääsimme sateen ajaksi teltan suojiin. 

Illalliseksi kokkasimme trangialla minttucouscousta ja falafeleja, jota niin ikään suosittelen retkiruoaksi! Falafelien paisto kattilan kannella tosin olisi vaatinut hieman lisäharjoitusta… Iltauinti jäätikköjärveen toi minulle yhtä euforisen olon kuin avantouinti, mutta vaelluskumppanini se sai lähes hypotermian partaalle. Yö meni hänellä tuskasta palautuessa. Tälle yölle kehittelin paremmat ratkaisut kylmää vastaan.

Pro tip: villapussi. Tämän vaelluksen tärkein varusteeni oli pehmeä poolokauluksinen villapaita, joka toimi muina aikoina taukovaatteena ja kylminä öinä lämmikkeenä jaloille. Sujautin villasukkaiset jalkani paidan sisään ja solmin hihoilla paketiksi. Yleensä minua ahdistaa, jos en saa liikutella jalkoja yön aikana, mutta tässä pussissa jaloilla oli niin hyvät oltavat että nukuin autuaasti. Käärin myös liikasuuren makuupussini niin, ettei jalkaosaan jäänyt väljää ja näin se oli huomattavasti lämpimämpi. Silloin kun asteet eivät laskeneet pakkasen puolelle, käytin villapaitaa pehmoisena tyynynä. Muulloin tyynynä toimivat makuupussin suojapussiin tungetut vaellusvaatteet, joten korvat olivat hieman nyreinä kovasta alustasta. Villapaita syysvaelluksille on siis must!

                        Houkuttelevan näköinen paikka iltauinnille, eikö?

Villapussin lämmössä nukuin levolliset yöunet ja aamulla heräsimme telttakankaan läpi hohtavaan auringonkajoon. Yö oli käynyt reilusti pakkasen puolella, sillä maa oli edelleen kimaltelevan kuuran peitossa. Tämä oli edellisiltaisen auringonlaskun lisäksi vaelluksen tähtihetkiä. On vaikea pistää sanoiksi miten se liikauttaa, kun näkee äärettömään jatkuvan tunturijonon ja kuulaan kirkkaan taivaan ja tuntee poskillaan jäätiköltä puhaltavan lempeästi puraisevan viiman. Lähimmäksi yrityksissäni pääsin ainoastaan sanalla toiveikkuus, tuntui kuin maailmassa olisi paljon hyvää ja mahdollista. 

Keitettyämme aamupuurot (jonka sekaan olin belgialaiselta kaveriltani oppinut laittamaan kanelia ja pari palaa appelsiinilla maustettua tummaa suklaata) ja kahavit, pakkasimme tavarat ja lähdimme rakkakivikoilla pomppien kohti seuraavaa nousua ohi jäätikön. Noustessa ihastelimme edellisiltaista uimapaikkaa, joka nyt kimalsi turkoosina auringonpaisteessa. Vaelluskumppani totesi, että tätä näkymää kelpaisi Tjäreborginkin mainostaa.

Päästyämme huipun laelle näimme ”yksinäiset vuoret”, eli koko puiston korkeimman huipun Kvigtindenin (1699m) ja sen vierustoverin. Tässä vaiheessa meihin iski takavasemmalta kunnianhimo, ehkä vauhtisokeuden aiheuttamana. Olimme edenneet jo sen verran paljon päivätavoitteestamme, että päätimme nostaa rimaa korkeammalle ja muuttaa reitin kohti Kvigtindeniä. Minulla oli voimakas pystyvyyden tunne ja reippailija-hemulin elkein totesin, että tuonne menemme huiputtamaan. Reitti vaati yhden vesistönylityksen, joka ylhäältä katsoen vaikutti iloksemme helpolta. Päivä alkoi siis suurin toivein, mutta auringon laskiessa oli jäljellä enää syvää epätoivoa ja tuhoisaa käyttäytymistä. Lisää kolmannesta matkapäivästä seuraavassa osassa.

Alla näkyy vielä päivän reitti, jonka ammattimaisesti jaoin kahteen eri karttaan, kun en muuta osannut.

 

Jatkoa luvaten,

BBC- island