Miten kävi kun Essi lähti pyörällä Oulusta Kaustiselle?

Viime kesänä tuli tehtyä pari pidempää pyöräreissua - tai pitkää ainakin oman mittapuun mukaan... Ensimmäinen näistä oli reissu Kaustisen kansanmusiikkijuhlille. Kyseiset festivaalit ovat olleet monen kesän kohokohta. Tällä kertaa en ehtinyt mukaan pelimanniksi, mutta halusin kuitenkin lähteä kuuntelemaan vanhojen soittokamuleitten keikkaa. Bitch Bikers Clubilaisena tuli tietenkin ensimmäisenä mieleen lähteä matkaan pyörällä ja näin myös tein!

Google Mapsin mukaan lyhyin reitti Oulusta Kaustiselle vie Ylivieskan kautta, n. 215 km. Muuan ystäväni vuodatti joskus antaumuksella, kuinka mahdottoman tylsä tuo tie on polkea. Käytännössä sata kilometeriä suoraa maantietä ilman yllätyksiä, hauskuutta ja järkeä. Enimmäkseen tämän myyntipuheen vuoksi viehätyin kovastikkin ajatuksesta polkea perille toista tietä eli Kalajoen kautta, vaikkakin matkaa tulisi lisää nelisenkymmentä kilometriä. Eihän se noissa lukemissa tuntuisi enää missään! Ja joka tapauksessa pyöräilymatka oli tällä kunnolla ja pyörällä jaettava kahdelle päivälle, joten mikseipä yöpyä mukavasti meren rannassa. Näin jo itseni pitkän pyöräilypäivän päätteeksi makoilemassa Kalajoen hiekkasärkillä.

Valmistautuminen reissuun oli tapani mukaan aika olematonta, mutta yritystä kuitenkin tällä kertaa oli! Edellisellä viikolla kävin pidempiä pyörälenkkejä (40-80 km), ettei rykäisy Kaustiselle tuntuisi älyttömältä puristukselta. No, siinäpä se valmistautuminen oikeastaan oli.

Lähtöpäivän aamuhan meni tietenkin säätämiseksi ja pääsin matkaan ehkä noin yhden aikaan päivästä. Kalajoelle olisi matkaa 135 kilometriä, mutta mitäpäs sitä suotta kiirehtimään kun koko ilta aikaa! Näin reippaan näköisenä sitä mentiin. Kuten kuvasta saattaa huomata, mitään asianmukaisia matkapyöräilytarvikkeita (hyvä pyörä, sivulaukut, vaatteet...) ei ollut, mutta eipä tämä menoa haitannut!

Lähdin polkemaan Kempeleen kautta Liminkaan, jossa pidin ensimmäisen tauon. Liminkaan asti meno oli kivutonta ja helppoa, sillä eteenpäin sai päästellä pyöräteitä pitkin. Limingasta matkaa jatkaessani sattui eka eksyminen, kun Google Maps opasti reitin pikkuteitä pitkin. Tämähän olisi toki muuten sopinut meikäläiselle hyvin, mutta keskellä peltoja pikkuisella soratiellä ollessani en voinut olla ajattelematta, meniköhän jokin sittenkin pieleen. Google Maps ei luonnollisestikkaan enää päivittynyt tuolla pellossa ja lopulta luovutin ja käännyin takaisin. Aikani pyörittyäni päätin mennä toista reittiä.

Limingan jälkeen alkoi sitten hurja osuus - siirtyminen E8-valtatielle. Lähdin polkemaan tietä, aluksi ainoastaan osittain järkyttyneenä. Olihan tämä hieman epämukavaa ajella täällä rekkojen vieressä, mutta toisaalta aurinko paistoi ja Kalajoen hiekat kutsuivat, joten eiköhän tässä pärjäiltäisi. Vastaan tuli muutamia retkipyörälijöitä, jotka vilkutteli iloisesti jo pitkän matkan päästä. Moikka vuan! Mielissäni jatkoin polkmista, tässä oltiin nyt tosissaan osa pyöräilyporukkaa!

Vaan eipä aikaakaan kun nopeusrajoitukset nousivat, ympärille ilmestyi hirviaita ja pyöräilijälle jäi tien reunassa tilaa täryviivan verran, mikä oli jokseenkin epämukavaa. Meno muuttui villiksi. Olo oli jo valmiiksi hutera tuon minun pyörämatkalaukkurakennelman ja kovan tuulen vuoksi, ja turvattomuuden tunnetta lisäsi "hieman" vierestä ohi pyyhältävät rekat ja muut autot. Liikennettä oli IHAN jatkuvana virtana molempiin suuntiin. Mietin hämmentyneenä, että saako täällä muka oikeasti olla pyörän kanssa?? Epätoivo iski.

Käännähdin pian ympäri ja menin läheiselle syvennykselle miettimään vaihtoehtoja. Tielle takaisin meneminen tuntui suorastaan hengellä leikkimiseltä, ja enkä ollut valmis tekemään sitä edes Bitch Bikers Clubin eteen. Toisaalta en millään halunnut luovuttaakkaan tässä vaiheessa. Päätin palata takaisin Liminkaan jatkamaan tuumailua. Limingassa hain hetkellistä helpotusta järkytykseen pizzeriasta.

Pizza oli hyvää ja antoi uutta iloa elämään. Kaustiselle päästäisiin vielä tavalla tai toisella, ja seuraavaksi yrittäisin toista reittiä: Ylivieska ja ystäväni parjaama tie numero 86. Olkootkin tylsä reitti, olisi se pyöräilijälle varmaankin hieman inhimillisempi kuin E8.

Kun viimein pääsin jatkamaan Limingasta matkaa, lähenteli kello jo kuutta... Ja Ylivieskaan matkaa vielä 100 km. Matka yhdistettynä minun verkkaiseen pyöräilytahtiin ei ollut kovinkaan lupaava yhtälö. No, 100 km aikaa suunnitella jatkoa tai tehdä vaihtoehtoinen suunnitelmaa, joten ei muuta kun matkaan vaan!

Tie oli todellakin melko tylsä, mitäpä sitä totuutta kaunistelemaan. Mukana ei ollut sykemittareita, matkamittareita tai muita apuvälineitä ja kellon katselukin oli vähänlaista, joten vaikea arvioida omaa keskinopeutta. Veikkaisin kuitenkin, että jopa 20km/h saattaa olla ylimitoitettu arvio... Rauhallisesti siis edettiin tuolla vaatimattomalla XXL:n halvimmalla tarjouspyörällä.

En muista paljonko vettä oli mukana, mutta useampi litra joka tapauksessa. Asia oli kuitenkin niin, että kyseessä oli yksi kesän kuumimmista päivistä ja vettähän kului rutkasti. Tien varrella ei ollut kauppoja saati huoltoasemia ja lisäksi kellokin alkoi olla jo niin paljon, että lieköhän moiset olisi edes auki. Ajattelin, että jos vesi loppuu niin sitten kait vaan koputtelen talojen oviin - jospa joku ystävällinen kipaisisi pullot täyttämässä. Tähän ei kuitenkaan tarvinnut ruveta, sillä pitkien kilometrejen jälkeen eteeni ilmestyi maailman ihanin näky, suoranainen keidas:

Paavolan Kipsa-grilli! Tänne oli matkaa vajaa 30 km Limingasta (muistelin että pidempi, koska lähes vedettömät kilometrit tuntuivat niin pitkiltä). Kyllä kelpasi hypätä pois ratsailta ja istahtaa terassille jäätelökuppo kätösessä.

Grilli-kipsalta matkaa Ylivieksaan olisi vielä 75 km ja pikkuhiljaa alkoi hahmottua, etten luultavasti jaksaisi saati ehtisi perille asti tänä iltana. Katselin netistä olisiko lähistöllä kenties leirintäalueita, mutta mitään ei näkynyt tämän tien varrella. Päätin iskeä teltan pystyyn sopivaan paikkaan sellaisen ilmestyessä.

Iltasää oli tyyni ja lämmin, pyöräkin tuntui rullaavaan keveämmin kuin aikaisemmin. Kilometrit taittuivat musiikkia kuunnellessa ja laulaessa. Laulaminen on kyllä pyöräillessä parasta ajanvietettä! Urheilusuorituksen lomassa ääni kulkee hyvin ja kukaan ei ole teiden varsilla kuulemassa. Ja jos onkin niin ei haittaa, koska nuo henkilöt luultavasti saavat siitä hetken verran viihdykettä myös, mutta eivät joudu jäämään paikalle kuuntelemaan enempää. Lauletuin biisi tällä matkalla: Mustang Sally.

Pikkuhiljaa tuli ajankohtaiseksi yöpymispaikan etsiminen. Lähdin kiertämään Oulaisten lähellä olevaa Piipsjärveä siinä toivossa, että sieltä löytyisi idyllinen paikka iskeä teltta pystyyn. Lähes koko järvi pitikin kiertää ennen kuin löysin tarkoitukseen sopivan uimarannan, joka osoittautui paitsi tarkoitukseen sopivaksi, myös aivan täydelliseksi paikaksi! Uimarannan vieressä oli pikkuruinen laavu, kuin tehty minun kokoiselleni matkaajalle. Kello oli jo yli puolen yön ja paria yöuimaria lukuunottamatta ranta oli rauhallinen. Paikka oli suorastaan niin upea, että se teki päivän seikkailuista jokaisen ekstrakilometrin arvoisen!

Tähän näkymään nukahtaminen houkutteli niin paljon, että päätin jättää teltan pystyttämättä ja nukkua laavussa makuupussissa. Suunnitelman esteenä oli ainoastaan hyttysparvet, jotka verenhimoisina inisivät ympärilläni taukoamatta. Vetäydyin makuupussiin niin syvälle kuin pystyin, niin että happi vielä kulki. Tämä ei toki ollut optimaalisin vaihtoehto kuumassa kesäyössä... Mutta parempi kun tulla syödyksi elävältä. Jouduin myös turvautumaan kuulokkeisiin ja musiikkiin, koska hyttyset meuhkasivat niin ettei nukutuksi meinannut saada! Kaikki muu omaisuus oli yön ajan hyvin saatavilla, mutta tärkeimmän eli BBC-takin sulloin makuupussin jalkopäähän turvaan 😅

Pitkän matkan jälkeen sitä kävi vielä niin ylikierroksilla, että nukkumisesta ei meinannut tulla mitään. Sain kuitenkin muutaman tunnin unet ja heräsin aamulla tämännäköisenä, vähän rapuna ja kertakaikkisen pihalla kaikesta.

Kasasin itseni ja tavarani ja poseerasin vielä ensimmäisellä reissullansa olleen BBC-takin kanssa:

Jatkoin matkaa Oulaisiin, jossa vierailin kaupassa aamiastarvikkeita hakemassa. Päädyin joka reissun luottoaamiaiseeni: pikapuuroon kylmällä vedellä. Huvittuneena katselin matkajuhtaani, joka näytti jo maailmaa nähneeltä. Saanen esitellä, aloitetaan sarvista: Teltta, makuupussi ja makuualusta köytettynä kiinni (milloin mitenkin), bikinit kuivumassa, juomapullo käden ulottuvilla ja keskellä Saaran tuunaama mokkalaukku, jonka pyörän pinnoissa kärsineet hapsut roikkuvat surullisesti. Takana reppu epämääräisesti mustekaloilla kiinnitettynä, pyyhe kuivumassa, paita tuulettumassa ja aamiastarvikkeet syömistä odottamassa. Siinäpä relevanttia tietoa!

Lieköhän johtui tästä vaikuttavasta näystä vai mistä, mutta puurohiutaleita syödessäni kävi yhteensä kolme paikallista aikamiespoikaa haastattelemassa, että minnekkäs sitä tyttö on menossa. Yksi kutsui jopa kahville paluumatkalla. Loistokkaan aamiaishetken jälkeen hyppäsin pyörän satulaan ja suuntasin kohti Ylivieskaa. Aurinko porotti ja asfaltti hohkasi lämpöä. Ei ehkä fiksuin idea tehdä tällaista matkaa kesän kuumimpina päivinä, mutta tulipa ainakin vietettyä aurinkoiset päivät ulkona. Pian kohtasin tiellä rengasrikkoisen pyöräilijän paikkaushommissa. Pysähdyin kannustamaan, vaikkei minusta varsinaisesti apua ollutkaan... Jatkettiin tämän pyöräilijäkaverin kanssa matkaa yhdessä aina Ylivieskaan asti, jossa hän ystävällisesti tarjosi kahvit. Jäimme toviksi juttelemaan pyöräilyn ihanuudesta ja kamaluudesta.

Ylivieskasta jatkoin matkaa tietä 63 pitkin kohti Kaustista. Kello oli jo vaikka mitä (en muista mitä), eikä tällä kertaa aikaa ollut käytettävissä loputtomasti, sillä ystävien keikka oli samaisena iltana. Jotenkin kuitenkin jäljellä oleva 85 kilometriä tuntui ajatuksen tasolla ihan pikku reippailulta vaan. No, loppumatkasta ei paljon kerrottavaa olekkaan. Siinähän se meni, omalla painollaan. Lämmintä oli ja leppoisaa, itseäni viihdytin lähinnä musiikkia kuuntelemalla. Taukoa pidin ainakin Sievissä ja Toholammilla. Ja kyllähän niitä kilometrejä piisasi! Mutta jotenkin ne silti hupeni, kilometri kerrallaan.

Niinhän siinä kävi, että lopulta Kaustisen kyltti tuli vastaan ja perillepääsy todellistui! Vastassa oli huikea vastaanottokomitea, eli Saara ja kuohuviinipullo. Täytyy sanoa, että oli voittajafiilis! Parasta siinä kun tekee jotain missä ylittää itsensä, on sen jälkeinen pystyvyyden tunne. Tunne siitä, että sitähän voi tehdä ihan mitä vaan. Oli kyllä melko kaikkensa antanut olo ja olin varmasti merkillinen ja pöllämystynyt näky. Sanoin eräälle tuttavalle, että oli kyllä aika rankka matka. Vastaus "siltä kyllä näytätkin" kiteytti tilanteen mielestäni hyvin!  

Kavereitten keikka oli huippu ja itsekin pääsin feattaamaan tamburiinin kanssa! Muitakin hienoja keikkoja tuli nähtyä - suosittelen lämpimästi mm. The Escarteen Sisters -nimistä siskosduoa Espanjasta. Ehdin viihtyä festareilla pari päivää, ennen kun piti palata Ouluun ja omille keikoille. Aikataulu oli sen verran tiukka, että en ehtinyt tehdä paluumatkaa pyörällä, vaan piti turvautua autokyytiin. Jos sitten ensi vuonna molempiin suuntiin! Alla ystävän ottama ruotsinlaiva -henkinen tervetuloa keikalle -otos, hieman sensuroituna.

Kaiken kaikkiaan reissu oli hyvä kokemus. Alkujärkytyksen jälkeen (Kokkolan tie) ei ajelu maantien reunaa pitkin ollut hullumpaa, joskaan ei mitenkään ihanteellista. Liikennettä pauhasi ohi välillä enemmän ja välillä vähemmän, ja lämmin tunne läikähti sydämessä aina kun ystävälliset autoilijat väistivät pientä pyöräilijää. Aluksi eteneminen oli jännempää, mutta pikkuhiljaa tähänkin tilanteeseen tottui ja jossain vaiheessa muun liikenteen pystyi jo melko hyvin sulkemaan mielestä. Selkeästikkään reissusta ei ole kovin huonoja muistoja, sillä se ei jäänyt viimeiseksi laatuaan. Palataanpa pyöräreissuasiaan vielä toisen, vähintäänkin yhtä jännittävän matkakertomuksen merkeissä 😁 Silloin kohteena oli Pyhäjärvi ja agendana keikkareissu, kilometrit vähintäänkin yhtä pitkiä!

- Essi